17.8.2018

Yliopistoelämää, osa 4

Noin kaksi vuotta sitten pääaineemme opinto-ohjaaja tuumasi minulle, että yliopistoelämä saattaa välissä olla hyvin yksinäistä touhua. Näiden kahden vuoden aikana olen huomannut saman.

Yliopisto-opinnot itsessään eivät tue seurallisuutta: Luentoja on yhä vähemmän, koska vallanpitäjien intresseissä on ohjata rahat muualle kuin yliopiston sivistystehtävään. Luentoja on myös voinut vähentää, kun etälähetysmahdollisuus on tullut yleisemmäksi.

Seurallisuuden tukemattomuus koskee myös sitä, että opettajia ei kohdata. Yliopisto on jossain vaiheessa lakannut olemasta opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden tasavertainen joukko. Opiskelijat eivät tutustu opettajiinsa, eikä minkäänlaista mentorointi-suhdetta pääse syntymään. Ja jos opettajaa nähdään, sekin on usein massaluennolla, jossa yhteys on aivan eri kuin tiiviimmissä tiloissa. Yliopisto on ammattikoulumainen koneisto, jolta valtio odottaa kuitenkin samaan aikaan sen olevan luova innovaatiotehdas.

Opettajan näkeminen on eri asia kuin opettajan kohtaaminen. Kohtaaminen vaatii ponnisteluja ja se voi olla ravistelevaa. Moni ei kohtaa opettajaansa koskaan. Tämän asian haitallisuus, että viisaat ihmiset eivät koskaan pääse kyseenalaistamaan omaa esiymmärrystä, dogmaattisuutta ja elämänasennetta, ei luultavasti kovin monen ihmisen mieleen juolahdakaan: He ovat tulleet hakemaan pikaisia suorituksia, jotta pääsisivät ammattiin, innokkaasti vaikuttamaan ja ties vaikka mitä. Omasta ajattelusta poikkeavat opettajat voi aina mitätöidä ja vaikkapa asettaa naurunalaiseksi jollain tavalla. Tälläiset ihmiset tuppaavat olemaan vailla nöyryyttä, sillä he ovat itseään täynnä. Lisäksi he pyrkivät näyttävät vieläpä usein hakeutumaan mukaan johonkin toimintaan, jossa pääsee olemaan äänessä. Ihminen, joka ei epäile mitään, omaa asiaan kuin asiaan vahvan mielipiteen.

Tämä äsken esitetty asiakin on niin kummallinen: Yliopiston luulisi olevan otollinen elämänvaihe erilaisten asioiden ihmettelylle ja pohdinnalle. Ihmettely ja pohdinta vaatisi jonkinlaista pysähtymistä aloilleen. Kovin moni kuitenkin vetää itsensä mukaan aktiivitoimintaan, ja sitten yliopiston tarjoamalle ihmettelylle, pohdinnalle ja sivistys- ja kasvamisprosessille ei jää enää yhtä paljon aikaa ja energiaa. Systeemi on siis altis sille, että vaikuttamaan ryhtyvät ihmiset eivät pysähdy aloilleen miettimään. Loppujen lopuksi ihminen voi päätyä elämään ohjelmoidussa arjessa, jossa suoritetaan vaatimuksia toinen toisensa perään sen kummemmin miettimättä, mitä seuraamuksia omalla toiminnalla on.

* * *

Mieleeni on jäänyt viime keväältä erään luennoitsijan tarina omista sosiaalityön opinnoistaan kahdeksankymmentäluvulla. Eräänä aamuna hän ei ollut saapunut syystä tai toisesta luennolle, ja opettaja oli soittanut hänen peräänsä. Tämä pieni pilkahdus tuollaisesta opiskeluarjesta sai ajattelemaan, että elämme nykyään aivan eri tavalla rakennetussa todellisuudessa. Yhteisöllisyys ei rakennu enää tuolla tavalla "yliopisto-opiskelun arkeen", vaan opiskelujen oheen pystytettyihin illanistujaisiin, pikaviestinryhmiin ja niin edelleen.