12.12.2016

Yliopistoelämää, osa 2

Ensimmäinen lukukausi yliopistossa alkaa olla takanapäin. Tekemistä on ollut paljon, mutta se on suurimmaksi osaksi ollut hyvin mielekästä. Ennen opiskelujen alkua minua arvelutti kovasti pärjäämiseni yliopistossa, sillä minua opiskelussa huomattavasti etevämmät tuttavani ovat siellä lipsuneet. Huoli on kuitenkin ainakin tähän mennessä osoittautunut turhaksi.

Joillekin ihmisille yliopisto on rajatilanne. Rajatilanteessa normaali arkielämä pysähtyy ja alkaa tapahtuma tai tapahtumien sarja, jossa asioiden kulku ei ole omissa ohjaksissa. Rajatilanteen aikana itse rajatilannetta ei pysty vielä järjellisesti käsittelemään, mutta rajatilanteen mentyä ohi, on se herättänyt yksilön ajattelemaan elämänsä arvoja ja käsityksiä uusiksi. Yliopistossa eteen tuleva rajatilanne on, että siellä moni ihminen joutuu ottamaan ennennäkemättömällä tavalla vastuun omasta pärjäämisestään, joka monen kohdalla johtaa itsensä pettämiseen.

Tämä itsensä pettäminen koskee myös sellaisia ns. nohevia yksilöitä, jotka ovat jo aiemmin ottaneet vastuuta muissa kuvioissa, kuten perheessä tai työssä. Perheen ja työpaikan kaltaisissa yhteisöissä yksilö ei tosiasiallisesti kuitenkaan ota vastuuta vain itsestään, vaan hän myös toteuttaa ympäristön vaatimuksia arvostuksen ja hyväksynnän toivossa. Hyvin moni on valmis on antamaan kaikkensa jonkin asian eteen, jos tietää että siitä saa tietyn ponnistelun jälkeen tutulta ja turvalliselta instanssilta lämpöä, kiitosta ja gloriaa. Yliopistoa käydessä näitä tekijöitä ei välttämättä ole.

Riippumatonta, lujaa ja neuvokasta persoonaa on helppoa esittää tasan niin kauan, kun selkä ei ole seinää vasten ja tilanteita voi lähestyä omilla ehdoillaan. Yliopistosysteemi ei välitä yksilön ehdoista. Yliopistossa jokainen joutuu näkemään vaivaa pärjätäkseen päivästä päivään ja viikosta viikkoon. Yksilön täytyy tehdä asioita itseään varten, eikä siitä pidä odottaa erikseen kiitosta. Yliopisto on yksi paikka, missä luonteenlujuus mitataan tekojen, ei puhumisen tai näyttelemisen kautta.

Tämän mekanismin takia opiskelua pitäisi mielestäni lähestyä rutiinin, ei niinkään motivaation taikka palkkioiden kautta. Motivaatio on katoava tunne, kun taas rutiini on taipumaton. Kukaan ei voi hallita tunteitaan eikä täten motivaatiotakaan, mutta jokainen pystyy liikuttamaan jäseniään ottaakseen kirjan eteensä ja sekä hallitsemaan ajatuksiaan, jotka kohdistaa kirjaan.

Täysipäiväiselle opiskelijalle lukeminen on jokapäiväinen rutiini. Kun sen tekee tunnollisesti, se näyttäisi riittäävän pärjäämiseen. Alati kasvava tietomäärä kasvattaa momenttiaan entisestään opintojen edetessä. Tätä kasvavaa tietomäärää voi soveltaa yhä tehokkaammin ja tentit helpottuvat entisestään. Entisen esimieheni mielestä oli hassua, että tajusin vasta nyt, kuinka lukemisrutiini tekee kokeista helppoja.

Jos tämä rutiini ei sen tärkeyden tiedostamisestakaan huolimatta juuri koskaan onnistu, niin sitten kenties kannattaisi siirtyä filosofoimaan vapaan tahdon illuusiosta sekä punnitsemaan, mitkä omat päämäärät opiskelun suhteen oikein ovatkaan. Jos aikoo viettää aikaansa systeemin sisällä täysipäiväisenä opiskelijana, niin siitä kannattaisi ottaa kaikki irti. Mikä on "kaiken ottamista irti", sen täytyy jokaisen ajatella ihan itse - mikä yliopistossa tukee esimerkiksi omaa henkistä kasvua taikka omaa visiota tulevaisuuden työn suhteen. Muu on itsensä huonoa kohtelua. Jokainen omaa sisäistä ääntään kuuntelemalla tietää, mitä täytyy tehdä tunnollisesti. (Huom! Tarkoitan sitä sisäistä ääntä, mikä helposti vaimenee kaiken parhain päin selittävän rationalisoinnin alle.)

Minun ajattelumallini tätä rutiiniasennoitumista liipaten: Toimiessani lastenhoitajana tai koulunkäyntiavustajana minulla on lastenhoitajan tai koulunkäyntiavustajan luonto. Tehtäväni on toimia tunnollisesti lasten kanssa. Toimiessani yliopisto-opiskelijana minulla on yliopisto-opiskelijan luonto. Tehtäväni on opiskella tunnollisesti. Suoritettavan tehtävän ei tarvitse olla koko elämä, mutta suoritettavan tehtävän pitäisi olla ainakin toinen luonto. Tämä on aika paljon mielekkäämpi toteuttaa asioita noin yleisestikin - elämä maistuu paremmalta.



Existential angst

Koulunkäyntiavustajan luonnosta puhuen, viime viikolla irtauduin yliopistoelämästä joksikin aikaa ja kävin reissaamassa mm. entisellä asuinpaikkakunnallani ja työpaikallani. Lapsia oli mukava nähdä jo silkan ikävän tähden, mutta tämän lisäksi vierailu osoittautui myöskin opintomatkaksi. Puolen vuoden näkemättömyyden jälkeen lapsista pystyi lukemaan, että minkälaisen henkisen perinnön kuhunkin on jättänyt vai onko sitä jäänyt ollenkaan. Olisihan näitä vaikutuksia varmaan voinut jo aiemminkin nähdä, jos niille ei olisi ollut sokea. Hieman vainua tästä sain jo tosin viime keväänä, kun osa oppilaista jätti minulle kirjalliset hyvästinsä - joukossa oli lämmittäviä, haikeita ja sydäntäkin sulattanut viesti. Joka tapauksessa tämä vierailu puoli vuotta myöhemmin tuntui rauhoittavalta ja toi vastauksen joihinkin minua askarruttaneisiin kysymyksiin. Positiivista oli myös kerätä kokemukseksi se tieto, että kuinka pienellä läsnäololla joihinkin on kyennyt vaikuttamaan. Tuntuu hienolta ja täyttävältä tajuta, että on ollut merkityksellinen aikuinen joillekin lapsille.

Hienous ja täyttävyys vaihtui kuitenkin tyhjyydeksi, kun aloin miettimään, että elämääni on tullut tilalle kenties jokin arvottomampi asia. Viimeisen puolen vuoden hienous ja sen tarkoitus asettuivat samantien kyseenalaiseksi.

Mitä tarkoitan arvottomammalla asialla? Esimerkiksi sitä mieltäni painavaa tunnetta siitä, että minä ja muut ihmisläheiseen työhön opiskelevat käytämme seuraavat viisi vuotta sellaisten asioiden opiskeluun, joista osa lähemmän tarkastelun jälkeen paljastuukin teennäiseksi jalomielisyydeksi. Opiskelemamme tieto, jonka pitäisi auttaa meitä käytännön työssä ja sitä kautta siirtyä palvelemiemme ihmisten hyvinvointiin, tuntuukin palvelevan muita päämääriä, kuten akateemikkoja ja heidän työuriaan.

Niin akateemikkojen kuin meidän käytännössä työskentelevienkin työpaikat ovat mahdollistuneet, koska yhteiskunnassa on olemassa vähäosaisia. Tästä mahdollistamisesta vastapalveluksena puuhastelemme tehtävänantojen ja oppisisältöjen parissa, jotka eivät vastaa sitä todellisuutta, jossa vähäosaiset elävät. Ne opiskelijat, jotka ottavat oppisisällöt vastaan annettuna ilman kyseenalaistamista, muovautuvat elämään ammatissaan eri todellisuudessa kuin sosiaalitoimiston asiakas tai luokassa istuva oppilas.

Paulo Freire antaa teoksessaan Sorrettujen pedagogiikka seuraavanlaisen kommentin joutavista oppisisällöistä:

"Epäaito sana, joka ei kykene muuttamaan maailmaa, syntyy, kun sen perusulottuvuudet asetetaan toisiaan vasten. Kun sanalta riistetään toiminnan ulottuvuus, kärsii reflektion kyky automaattisesti ja sana muuttuu joutavaksi höpinäksi, vieraantuneeksi ja vieraannuttavaksi sanahelinäksi - verbalismiksi. Siitä tulee tyhjä sana, joka ei kykene kyseenalaistamaan maailmaa."

Tyhjyyden tunne tuli todennäköisesti sen tajuamisesta, että kaikesta fantastisuudestaan huolimatta tämä yliopiston sisällä näpertely on näennäistä vaikuttamista. Se täyttävyyden tunne, minkä täällä saa, tulee osittain sellaisten tehtävien suorittamisesta, joilla ei ole mitään arvokasta päämäärää - ei nyt eikä välillisesti.



Yliopisto on kriittisen ajattelun linnake

Yksilötasolla katsoen yliopisto on perinteisesti ollut ajattelun kehittämisen linnake. Siellä ihminen oppii entistä paremmin kritikoimaan, luomaan ja soveltamaan. Kuitenkin yliopistokulttuuriin kuuluu piirteitä, jotka sotivat kriittisen ja luovan ajattelun kehittämistä vastaan.

Yksi näistä piirteistä on yliopiston ammattikoulumaisuus - osa opiskelijoista on tullut hakemaan itselleen vain tutkinnon ja leipätyön. On ymmärrettävää, että kaikki eivät voi olla täysipäiväisiä opiskelijoita, vaan esimerkiksi työ tai perhe vie aikaa ja energiaa. Silloin tutkinnon saaminen itsessään on jo arvokas saavutus.

Toinen piirre on yliopiston rottarallimaisuus. Sen sijaan että opintopisteet ja tentit olisivat vain välineitä oman etenemisen tarkkailussa, ovat ne muuttuneet osalle tärkeimmäksi päämääräksi. Päämäärän pitäisi olla oman itsensä kehittäminen, mutta se tuntuu jääneen täysin taka-alalle.

Itsensä kehittäminen tarkoittaa konkreettisesti esimerkiksi sitä, että pyritään ymmärtämään kurssimateriaalin ajatus ja pohditaan, onko siinä jotain annettavaa omiin näkemyksiin. Kuten sanottua, tenttiminen on vain "oman ajattelun kehittymistä" seuraava mittari. Joillakin tämä on johtanut väärinkäsitykseen, että tentin läpipääsy on se tärkein juttu (joo, joidenkin kurssien kohdalla onkin, mutta ei sitäkään voi ykskantaan todeta).

Tenttimenetelmä sisältää hirveästi aukkoja ja mielestäni opiskelu kysyykin melko paljon rehellisyyttä ja tunnollisuutta opiskelijalta. Entinen työkaverini toi tenttien vaillinaisuuteen liittyen hyvän huomion esille: Joku, joka pyrkii listamaisen ulkoaopettelun sijaan ymmärtämään kurssin ajatuksen kokonaisuutena, voi saada pikkutarkoista tenttikyssäreistä ykkösen, kun taasen tenttipankin käyttäjä ja tietyt eksaktit tiedot opetellut voi saada lottoamalla viitosen. Yliopistosta valmistuu mitä luultavammin puutteellisilla valmiuksillakin, mutta minkälainen palvelus se on vaikkapa sosiaalityön asiakaskunnalle, on toinen juttu.

Opiskelija ei kehitä kriittisen ajattelun taitojaan, jos hänen ensisijainen opiskelumetodinsa on miettiä tulevia tenttikysymyksiä, ottaa tieto annettuna, painaa se hetkeksi työmuistiin ja sitten koettaa ajoittaa tämä ulkoa opeteltu tieto-oksennus tenttipäivään. Näinhän varsinkin käy, jos tenttiin valmistaudutaan viime tingassa. Jos opettelee asiat pintapuolisesti sen sijaan, että pyrkii ymmärtämään ajatuksen niiden takana, ei oman kriittisen ajattelun kehittymistä synny.

Näen kriittisen ajattelun puuttumisen hälyttävänä esimerkiksi sosiaalityössä, joissa pitäisi osata nähdä asiat kokonaisvaltaisesti ja sellaisinaan sekä kyseenalaistaa ja soveltaa. Joillakin nämä taidot tulevat "itsestään", mutta kaikkien näitä taitoja pitäisi silti aina olla kehittämässä. Miten kriittinen ajattelukyky kehittyy, jos viiden vuoden ajan ottaa pintanäppärän tiedon annettuna? Kriittisen ajattelun kykyä ei mikään opinahjo pysty opettamaan, mutta sen häivyttäminen on sisäänrakennettuna mekanismina varmaan kaikissa kouluissa.

Viime hetken tenttivalmistautumiset tuovat mieleeni oman lukioaikani. Lukiossa tapasin lukea kokeisiin iltaa tai kahta aiemmin ja muutamia aineita lukuunottamatta lähinnä päiväunelmoin tunneilla. Muistan silloin miettineeni, että olisihan se ollut itselle mielekkäämpää ja rehellisempää opiskella näitä asioita tunnollisesti ajan kanssa, eikä viimeisenä iltana. Mukavaa, kun yliopistossa voi tämän suhteen toteuttaa itselleen jonkinlaista anteeksipyyntöä.


Vielä kriittisyydestä (tai sen puutteesta)

Itseäni kismityttää kriittisyyden puutteessa se, että tämän taidon puuttuessa ihmiset ovat usein aatefetisistejä. Heiltä voi tulla todella teräviä, näppäriä ja älykkäitä kommentteja, mutta he eivät osaa tuoda esille syy-seuraussuhteita tai perusteluja niiden pohjaksi. He eivät ole ajatelleet raflaavia kommenttejaan itse läpi. Nämä ihmiset eivät ole tyytyväisiä itseensä, vaan persoonaa pönkittämään on täytynyt tuoda jokin ulkopuolinen vahvistaja, tässä tapauksessa siis ideologia tai sen osanen. Keskustelu - aito kommunikaatio - on äärettömän miellyttävää vaikka toinen osapuoli olisi täysin eri mieltä, kunhan osapuoli on aidosti ajatellut oman kantansa läpi. Muutoin keskustelu on turhauttavaa ja ajanhukkaa.

Henkilökohtaisesti hienoimpana asiana yliopisto-opiskelussa olenkin pitänyt sitä, että yliopiston kautta on tavannut hirveästi erilaisia ihmisiä - niinkin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Erilaisia ihmisiä, joiden kanssa kuitenkin on ollut samalla aaltopituudella. Ihmisiä, jotka ovat pakottaneet näkemään, minkälaisen avaimenreiän läpi maailmaa voikaan tiirailla. Toiseksi hienoimpana asiana pidän hyviä kirjoja, joista on tullut yliopiston kautta tietoiseksi.