28.6.2016

The Wire

The Wire on laatusarjoistaan tunnetun HBO:n ensimmäisiä omakustanteisia sarjoja. Rikostoimittaja David Simonin luomaa ja yhdessä poliisietsivä Ed Burnsin kanssa käsikirjoittamaa sarjaa tehtiin vuosien 2002-2008 aikana yhteensä viisi tuotantokautta, joista jokainen tarkastelee amerikkalaista Baltimoren kaupunkia eri vinkkeleistä käsin: huumekauppa, satama, byrokratia ja politiikka, koulujärjestelmä ja journalismi.

The Wire on kaikkien aikojen realistisin rikossarja ja vieläpä hyvin suuressa mittakaavassa, sillä sarjassa kuvatut rikokset usein kietoutuvat yhteiskunnan rakenteiden, kuten koulun tai sataman ympärille. Ihmiset, niin nistit, huumekauppiaat, poliisit kuin virkamiehetkin, ovat yhteiskuntasysteemin eri prosessien tuotoksia. The Wiren kertomassa tarinassa ei ole ylitsepursuavaa dramatiikkaa, ei yksiulotteisia ja moraaliltaan mustavalkoisia hahmoja, ei seurausta jokaisesta pahasta teosta eikä kiitosta jokaisesta hyvästä. Poliisi voi olla brutaali vain koska hän voi, huumerikollinen voi näyttää empaattisuutta vain koska hän voi.

The Wire ei sorru tästä huolimatta toistamaan yksipuolisesti "vähäosaiset ovat järjestelmän uhreja" -näkökulmaa, vaan osoittaa, että vaikka yksilöt eivät pärjää kasvottomalle koneistolle ja kaikki ihmiset ovat jossain määrin ympäristönsä tuotoksia, on silti jokaisella vapaa tahto. Aina jossain kohtaa jokaiselle tulee valinta, joka voi johtaa elämän eri polulle.

Tärkein asia, minkä The Wire osoittaa todellisuudesta, ja minkä itse olen vasta vähitellen ymmärtämässä, on se, minkälaista kaaosta elämä loppujen lopuksi on. Jos on syntynyt väärään kaupunginosaan ja vääränlaisten ihmisten keskelle, sillä ei ole hirveästi merkitystä, että turvaksi on luotu oikeusjärjestelmä, sosiaalitoimi ja yhtäläiset oikeudet koulutukseen. Elämä on haurasta narkkariperheen teinille, vaikka hän olisikin julkisessa koulussa luokkansa paras oppilas.

Olen katsonut The Wiren viisi kertaa läpi ja joka kerta olen huomannut jotain, minkä edellisellä katselukerralla olen missannut. Pienimmilläkin yksityiskohdilla on merkitystä ja koko sarjasta huokuu kunnianhimo ja rakkaus, minkä voimalla sitä on tehty. Koska moniulotteisia hahmoja on paljon ja monikerroksinen juoni liikkuu eteenpäin koko ajan, oli ainakin minulle toinen katselukerta antoisampi kuin ensimmäinen.

Tiiviydestään huolimatta The Wire voi tuntua liian hidastempoiselta tai jopa tylsältä niille katsojille, jotka ovat tottuneet Breaking Badin ja Game of Thronesin kaltaisten tv-sarjojen cliffhangereihin ja shokeeraukseen perustuvaan toimintamäiskeeseen. Kun tv:n sulkee, lohikäärmeet ja valtaistuinpeli lakkaavat olemasta, mutta The Wiren kuvaama amerikkalainen yhteiskunta, jossa poliitikoilla on meneillään omanlaisensa valtaistuinpeli, ei katoa mihinkään. David Simon ja Ed Burns näyttävät, minkälainen vaikutus yksilön elämään voi olla omaa etua tavoittelevilla poliitikoilla ja virkamiehillä, joille poliittinen korrektius ja oman instituution pintakorea tehokkuus ovat oman toiminnan lähtökohta. Kadunmiehelle halutaan lähinnä vain antaa kuva siitä, että hänen hyvinvointinsa olisi pääasia ja julkishallinto aina ajan tasalla.

The Wire ei voittanut esitysaikanaan hirveästi palkintoja eikä se ollut mikään kaupallinen menestys, mikä kenties johtuu sen armottomasta realismista kertomansa tarinan suhteen. Sarja nousi suureen tietoisuuteen vasta kolmannen tuotantokauden jälkeen ja sittemmin se on tunnustettu laajasti yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista televisiosarjoista, mm. Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman toimesta.

Voisin jatkaa tästä sarjasta vaikka kuinka monta kappaletta ja kirjoitusta, mutta tyydyn loppuun toteamaan, että jos olet niin kuin minä, eli et yleensä jaksa syventyä katsomaan tv-sarjoja, niin tee tämän sarjan kohdalla poikkeus.

All the pieces matter.