8.10.2016

Tehokkaimmat sosiaalityön muodot lasten parissa (sekä terveisiä ideamaailmasta)

Lapsen hyvinvointi ei rakennu spesiaalitapaamisista ohjaajien, sosiaalityöntekijöiden ja terapeuttien kanssa, vaan näiden tapaamisten välisestä hyvästä arjesta, jonka taitavat aikuiset luovat. Erityistapaamisilla on paikkansa, mutta mitä tulee ehkäisevään lastensuojeluun ja isoon osaan varsinaisesta lastensuojelusta, painopisteen pitäisi silti olla ruohonjuuritasolla; kyvykkäissä aikuisissa kodeissa, päiväkodeissa, kouluissa, laitoksissa, kerhoissa, nuorisotaloilla ja urheiluseuroissa. Nämä ovat parhaimpia hyvinvoinnin kasvupaikkoja. En usko, että keskimäärin paras lapsen suojelija olisi lastensuojelun sosiaalityöntekijä. Sen sijaan se on hyvä aikuinen, joka on lapsen kanssa mahdollisimman usein, mielellään päivittäin.

Tukea tarvitsevien lasten tilanteista voi tehdä tutkimuksia, projekteja, prosessikuvauksia ja palvelusuunnitelmia. Nämä tuovat leivän asiantuntijoiden pöydälle, mutta lapsen elämään ne eivät itsessään vielä vaikuta. Suunnitelmien onnistuminen on tosiasiallisesti kiinni siitä, saako lapsi arkea jakavan ja välittävän aikuisen jokapäiväiseen elämäänsä - sellaisen, joka joskus ottaa oikean katsekontaktin, taputtaa selkään tai jonka syliin on helppo mennä. Hienoinkaan asiantuntijan suunnitelma tai substanssiosaaminen ei tätä takaa, sillä mikään oppilaitos ei opeta arjen kasvatus- ja sosiaalityöntekijöille inhimillisyyttä tai vuorovaikutustaitoja.

Sosiaalityö on välittämisen työtä ja kuten sanottua, mikään koulu ei varsinaisesti tätä opeta. Se, miten tätä välittämistä toteutetaan, on kuitenkin hyvä tukea esim. psykologian ja sosiologian opinnoilla. Tämä käytäntöön soveltuva teoria hukkuu epäolennaisen melun alle. Sosiaalityön (ja kasvatuksen) korkeakoulutus rakentuu osittain näennäiselle työlle ja tiedolle, joka ei koskaan saavuta lasten arkea eikä vaikuta heidän hyvinvointiinsa.

Osa alan työntekijöistä ja tutkijoista saa elantonsa ja luo uransa huono-osaisten kustannuksella, antamatta mitään itse takaisin. On lohdutonta todeta lastensuojelun asiakasmäärien kasvavan mm. sillä perusteella, että niin moni sosiaalialan ihminen haluaa tehdä rakenteellista asiantuntijatyötä, pohtia ongelmia ja siten viedä pois resursseja käytännönläheiseltä sosiaalityöltä, jota suorittamalla he voisivat itseasiassa vaikuttaa ongelmien vähentämiseen. Palvelusektorin paisuttaminen ja asiantuntijoiden lisääminen johtaa enenevissä määrin siihen, että yhdellä lapsella voi olla ympärillään 20-50 tuntematonta, hyväntahtoista hölm-- aikuista, joiden rooli lapsen elämässä jää epäselväksi.

Ennaltaehkäisevää lastensuojelua voi tehdä monen eri nimikkeen ja kanavan kautta ja niillä kaikilla voi vähentää lastensuojelun ja sosiaalitoimen asiakasmääriä, joka vapauttaa entisestään resursseja ennaltaehkäisevään lastensuojeluun. Ideamaailmassa meillä olisi paljon enemmän ruohonjuuritason työntekijöitä, joista jokainen hoitaisi nurkkansa tunnollisesti, eli tässä tapauksessa välittäisi lapsista. Näitä nurkkia ja välittäviä työntekijöitä ovat mm. edellä mainitut koti (kotiapulainen), päiväkoti (lastenhoitaja, lto), koulu (opettaja, avustaja, koulukummi, kuraattori), kerho/nuorisotalo (ohjaaja) tai urheiluseura (valmentaja). He kaikki ovat silloin sosiaalityöntekijöitä tai kasvatustyöntekijöitä, jos titteleistä edes välittää.

Varsinaisille sosiaalityöntekijöillä olisi sijansa edelleen näissä paikoissa (paitsi ehkä urheiluseurassa). Jos mukaan otetaan varsinaiset lastensuojelun palvelut, niin joukkoon voisi lisätä vielä ammatilliset perhekodit ja lastensuojelulaitokset. Rakenteellista sosiaalityötä ihannoivien sosiaalityöntekijävirkamiehien pitäisi tiedostaa, että meillä on jo olemassa nämä hyvät rakenteet, missä jokainen voi välittämistään ilmaista. Ainoaksi tehtäväksi jää välittämisen vahvistaminen näissä rakenteissa ja se taas on jokaisesta itsestään kiinni. Jokaisella on oma nurkkansa, jossa hyöriä ja toteuttaa omaa tehtäväänsä.

Jos rakenteellisella sosiaalityöllä luulee saavansa jotain isoa poliittista muutosta aikaan, niin miksi ehkäisevä lastensuojelu ja lastensuojelu ovat olleet niin aliresurssoituja talouden nousukausinakin? Jos asiakkuuksien ja jonojen määrään haluaa vaikuttaa jollain muulla tavalla kuin omasta nurkasta käsin, niin onko parempi keino asian muuttamiseksi lähteä politiikkaan mukaan vaiko kunnalla tai valtiolla työskennellen, joka tunnetusti jossain määrin jo tukkii virkamiehen suuta ja rajaa toimintatilaa?