20.8.2016

Suuria kasvatusajatuksia, osa 1

Eräässä SOS-lapsikylää koskeneessa artikkelissa sanottiin koordinaattorin suusta, että parasta sosiaalityötä kehitysmaissa on auttaa nuorta perustamaan oma elinkeino, jolla hän turvaa oman ja perheensä elannon. Samaan tapaan teollistuneemmissa maissa normaali palkkatyö on osaratkaisu kurjuuden ja syrjäytyneisyyden estämiseen. Työtä ja arvostusta - ehkä asiat ovat yksinkertaisempia kuin luulemme.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on paras olemassa oleva valtiomalli, mutta se myös mahdollistaa mahdottoman käyttäytymisen. Ponnistelijat taasen lannistetaan tahattomasti byrokratialla ja säännöksillä, jotka antavat niukan liikkumatilan ylöspäin kapuamiselle. Jälkiteollisesta yhteiskunnasta onkin näkemyksiä sen suhteen, että tulevaisuudessa meillä on pätevien ihmisten kansanluokka, joka ei tahdostaan huolimatta koskaan pääse osalliseksi työelämään. Työ yhteiskunnasta on vähentynyt kun esimerkiksi teollisuuden ja palvelualojen työpaikat ovat kadonneet lähes kokonaan. Entisaikainen itsestään huolen pitäminen, johon liittyy olennaisesti itsensä kehittäminen, on vaihtumassa passiivisuuteen ja itsensä toteuttamiseen kuluttamisen keinoin.

Samalla kun länsimaisessa modernissa yhteiskunnassa työn määrä on vähentynyt, tuotteiden hinnat ovat laskeneet ja työttömyyskorvaus sekä muut tuet kasvaneet. Lähestulkoon jokaisella on auton omistamisen ohessa varaa ostaa elektroniikkaa ja brändituotteita jokaisen kuukauden tuloistaan - jos ei muuten, niin kahlitsemalla itsensä korkeakorkoiseen luottokortti- tai rahoitusyhtiövelkaan. Viihdykettä on tarjolla loputtomiin kaikissa muodoissa, kaikkia makuja varten. Ihmisille, joilla on valtavasti energiaa, mutta ei mitään järkevää tekemistä, on tarjolla näennäistä puuhastelua laidasta laitaan, olkoon se sitten blogin pitämistä tai postmodernin feminismin harjoittamista. Henkinen tyhjyys täyttyy brändätyn puuhan tai tuotteen tuomalla validaatiolla hetkeksi.

Kapitalismi ei lyö jarruja, vaan aina tulevaisuuteen katsottaessa voidaan varmuudella sanoa, että tarjolla olevan hetkellisen mielihyvän määrä kasvaa, kasvaa ja kasvaa. Kulttuurimme tukee tätä ja sen lisäksi ihmiset, varsinkin keskenkasvuiset sellaiset, biologian sanelemina jahtaavat aina asioita, jotka vähimmällä vaivalla tarjoavat vahvimman mielihyvän tunteen. Luulenkin, että kohtuullisuuden harjoittamisesta tulee jossain vaiheessa entistä tärkeämpi hyve - filosofian alalaji, osa koulun opetussuunnitelmaa tai sitten vain uusi kapitalismin brändäämä idea, kuten mindfulness. Filosofia on tylsää ja kouluilla on kiire tablettien ostamisessa ja esteiden raivaamisessa alisuorittavien oppilaiden tieltä, joten kolmas vaihtoehto on todennäköisin.

Ennen tätä kohtuullisuuteen heräämistä Homo sapiensin sietokyvyn on kuitenkin tultava turhalle kuluttamiselle ja näennäiselle puuhastelulle vastaan. Ongelmallista tässä on se, että sietokyvyn raja siirtyy eteenpäin aina seuraavan sukupolven mukana, koska he kasvavat vallitsevan markkinavoimakulttuurin keskellä taaperoikäisestä lähtien. Se on heille "uusi normaali", ei suinkaan sietokyvyn rajoilla liikkumista, joten keskustelua ei tarvitse käydä. Kun tätä jatkaa tarpeeksi monta sukupolvea, saattaa jossain vaiheessa lopullisesti unohtua, että ehkä asiat ovat yksinkertaisempia kuin luulemme.