30.10.2016

Sosiaalityötä ruohonjuuritasolla ja asiantuntijana

Edellisen kirjoitukseni lopussa esitin kysymyksen, että miksi antiikin filosofi Platonin perimmäisiä ideoita hyvästä ihmisläheisestä työstä ei voisi jossain muodossa toteuttaa meidän aikanamme. Olkoon modernisoitu toteutus minkälainen tahansa, keskeisessä osassa siinä olisi työntekijän sivistys sekä tiivis läsnäolo asiakkaan arjessa, esim. perheen omassa kodissa tai lapsen päiväkotiryhmässä. (Tarkennettakoon siis vielä, että sivuni kirjoituksien hengessä tarkoitan ihmisläheisellä työllä varsinkin lasten parissa tehtävää sosiaali- ja kasvatustyötä, eli ennaltaehkäisevää lastensuojelua.)

Syitä idean toteutumattomuudelle on monia ja yksi niistä on byrokratian takia laajentuva byrokratia. Suomen julkinen sektori on kasvanut vuodesta toiseen, mutta ennaltaehkäisevässä lastensuojelussa se ei ole näkynyt mitenkään. Resurssit menevät jonnekin muualle kuin sille suorittavalle portaalle, joka jollain tapaa tosiasiallisesti toimii perheiden ja lasten parissa.

Suomen sosiaalityössä tämä tarkoittaa yhä laajempaa hyvinvointipalveluiden sumppua, jossa palvelujen organisoimiseen ja asiakkaiden ohjaamiseen tarvitaan itsessään lisää palveluja, selvityksiä, työryhmiä ja koordinaattoreita. Saatavilla olevat resurssit ja työntekijöiden aika menevät tarkoituksiin, jotka eivät näy asiakkaiden arjessa millään tavalla. Ennaltaehkäisevän lastensuojelun kohdalla tässä on lisäksi sellainen piirre, että tiettyjen palveluiden tarve on kasvanut tiettyjen palvelujen vähentämisen takia. Lisäksi vähennettyjen palveluiden joukossa on ollut ennaltaehkäisevän lastensuojelun kannalta tehokkaimmat palvelumuodot.

Seuraa esimerkki. Vuonna 1990 Suomessa oli kodinhoitajien avun piirissä 52 300 perhettä. Laman ja talouden nousukausien jälkeen vuonna 2012 apua saavia perheitä oli alle 9 000. Samaan aikaan lastensuojeluasiakkuuksien määrä kasvoi kolminkertaiseksi. Säännöllisiä, suoraan perheiden arkeen vaikuttavia palveluita siis leikattiin. Tämä johti perheiden pahoinvoinnin kasvuun ja sitä kautta harvoin tavattavien asiantuntijoiden kysynnän kovaan kasvuun - lastensuojeluasiakkuuksia hoitavat sosiaalityöntekijät ja vakavia ongelmia muut korkeakoulutetut asiantuntijat.

Kodinhoitajien määrän raju tiputtaminen ja siitä seurannut kasvanut tarve kalliimmille korkeakoulututkinnon omaaville ammattilaisille lienee tahaton tapahtumaketju. Kuitenkin se on konkreettinen esimerkki siitä, että sosiaalityötä kaiken kaikkiaan tehdään yhä vähemmän lasten ja perheiden ehdoilla. Ennaltaehkäisevä lastensuojelu on pitkäjänteistä ja arkista puurtamista, jota korkeakoulutetut saattavat katsoa nenänvarttansa pitkin. Asiantuntijan kanssa käytävä keskustelu asiantuntijan kliinisessä työtilassa ei kohtaa sitä todellisuutta, että perhe tai lapsi tarvitsee arkeensa säännöllistä tukea niin vähäisissä kuin pidemmällekin ehtineissä ongelmissa.

Alani ammattilaiset käyvät jatkuvasti julkista keskustelua perheiden ja lapsien tukemisesta. Se tapahtuu usein sellaisten virkatitteleiden alla, joilla ei ole tosiasiallisesti mitään tekemistä perheiden ja lapsien tukemisen kanssa. Aivan kuin tämä ala tarvitsisi erillisiä puhujavirkoja. Lapsien ja perheiden tukemisesta puhuminen on eri asia kuin lapsien ja perheiden tukeminen. Aristoteles tiesi sen jo 2 350 vuotta sitten.

Jotain on mennyt perustavanlaatuisesti pieleen, kun sosiaali- ja kasvatustyöhön voi tulla vähäosaisten teennäisellä auttamisella rakentamaan uraa ja puhumaan korulauseita. Tämä tahaton tapahtumien kulku on johtanut liialliseen asiantuntijamaistumiseen ja luonnollisesti siihen, että ehkäisevään lastensuojelutyöhön on saatavilla vähemmän resursseja.

Lisäys 17.11.2016:

Helsingin uutiset: Asianajaja: "Apu, jonka väsynyt vanhempi tarvitsee, kannattaa hakea muualta kuin lastensuojelusta"