12.2.2016

Psykologin näkemys näkymättömistä lapsista

Olen paraikaa lukemassa psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kuten on jo muutaman kerran aiemminkin käynyt, kirjoitin aihepiiristä, jonka jälkeen törmäsin asiantuntijan näkemykseen samaisesta aiheesta. Tässä tapauksessa minä puhuin "näkymättömistä lapsista", joka oli psykologin termein "matalan sosiaalisuuden omaavat lapset".

Lainaan Keltikangas-Järvisen kirjasta tekstinpätkän koskien sitä, miten ujo ja vähäisellä sosiaalisuuden tarpeella varustettu lapsi jää päivähoidossa ja koulussa herkästi sekä aikuisten että muiden lasten jalkoihin:

"Nämä lapset tarvitsisivat erityisesti sitä palautetta, jota sosiaalinen lapsi saa, ja jota hän ei edes niin suuressa määrin tarvitse. Sitä palautetta matalan sosiaalisuuden omaava lapsi ei kuitenkaan saa.

Sen sijaan, että aikuiset lähestyisivät lasta tämän yksilöllisen temperamentin edellyttämällä tavalla, he menettävät nopeasti mielenkiintonsa lapseen, joka ei ota kontaktia, ei vastaa kysymyksiin, ei ymmärrä riittävästi arvostaa sitä, että aikuinen osoittaa hänelle huomiotaan. Aikuiset eivät odota muutamaa hetkeä, että lapsen varautuneisuus menisi ohi, eivät näe vaivaa, että tekisivät itensä lapsen silmissä mielenkiintoisiksi, eivätkä osoita lapselle, että oikeasti olisivat tästä kiinnostuneita.

Kuin pisteenä i:n päälle he usein vielä ääneen toteavat lapsen käytöksestä jotain negatiivista kuten "veikö kissa kielen". Se ei varmaankaan rakenna lapselle positiivista minäkuvaa eikä anna hänelle keinoja selvitä uusista sosiaalisista tilanteista, tuskin antaa edes aihetta odottaa niitä.

Lapsi, jonka sosiaalisuus on matala, ei alun perinkään ole kovin kiinnostunut uusista ihmisistä, vaan hänelle riittävät vanhat tutut. Jokainen uusi kontakti vakuuttaa hänelle, että hän on oikeassa. Ei ihmisistä kannatakkaan olla kovin kiinnostunut, koska sosiaaliset kontaktit eivät tuota mielihyvää, vaan mieluummin epäonnistumisen ja huonouden tunteita. Hän myös saattaa olla kiinnostunut muista, mutta ei tiedä, miten sen osoittaa. Jos aikainen hänen yrityksenä on tuhoon tuomittu eikä aikuinen osaa tulla avuksi, ei hän itsestään huomaa, mitkä ovat ne keinot, joilla aikuisen saa kiinnostumaan."

Väittäisin olevani jo melko hyvä työskentelemään lasten parissa, mutta olen silti toisinaan hukassa matalan sosiaalisuuden omaavien lasten kanssa. Vaatii tietoista vaivannäköä ja ponnistelua saada heidän kanssaan aikaan sujuva vuorovaikutus. On tietenkin sanomattakin selvää, että he voivat olla aivan yhtä ihania kuin muutkin lapset.

Keltikangas-Järvisen kirjassa kerrotaan myös, että 40 % lapsista omaa välttelevän kiintymyssuhteen. Heidän kanssaan pitää siis nähdä vaihtelevissa määrin vaivaa, että pääsee lapsen varautuneisuuden ohitse. Jos 40 % päiväkotiryhmästä on sosiaalisuuden spektrin matalammasta päästä, niin on selvää, että aikuisilta ei riitä aikaa ja osaamista aitoon arjen jakamiseen ja asioiden ihmettelyyn jokaisen tämmöisen lapsen kanssa. Tämä lisää siihen minun mielestäni järjettömään ajattelutapaan, että julkisten palveluiden tarjoama varhaiskasvatus olisi jotenkin poikkeuksellisen laadukasta. Resurssit eivät riitä kattamaan kaikkien ihanasti ja vähemmän ihanasti erilaisten lasten tarpeita.