31.12.2016

Päihteet ihmisen elämässä

Inhimillisiä askareita tehdessämme saamme aivojemme palkitsemisjärjestelmältä hyvää oloa tuottavia mielihyvähormoneita, kuten dopamiinia, serotoniinia, endorfiinia ja noradrenaliinia. Mielihyvähormoneita erittyy, kun tavoite on saavutettu, vatsa täynnä ruokaa ja elämä näyttäisi olevan reilassa. Meidän hyvä toimintamme, sielumme, ystävämme, moraaliset arvomme sekä meitä ympäröivä luonto ovat palkitsemisjärjestelmäämme sytyttäviä tekijöitä.

Keskeistä kaikille päihteille on se, että ne saavat aivojen palkitsemisjärjestelmän vapauttamaan luonnottoman suuren määrän mielihyvähormoneita, varsinkin dopamiinia. Päihteiden käyttö muuttuu ongelmakäytöksi usein silloin, kun aivojen aineenvaihdunta menee sekaisin. Aineenvaihdunta sekoittuu, kun päihdekäyttö ylittää tietyn kynnyksen. Palkitsemisjärjestelmä ja psyyke yhdessä ehdollistuvat suuret määrät mielihyvää tuottavalle huumeelle, olkoon se sitten sokerilimsa, kalja, tupakka tai kannabispiikki.

Palkitsemisjärjestelmä, mikä ennen aktivoitui hyvästä ihmissuhteesta, perhe-elämästä, keskustelusta, treenistä, elokuvasta, työpäivästä, taiteen luomisesta, aktivoituu nyt päihteestä, jonka käyttö on ylittänyt ongelmallisuuden rajan. Arkisemmat aktiviteetit eivät enää riitä sytyttämään palkitsemisjärjestelmää, koska tarjolla on luonnolliset mielihyvän lähteet laudalta lyövä luonnoton vastine. "Ilo ilman viinaa on teeskentelyä" on traagisella tavalla hyvin todenpitävä lause. Jos ehdollistaa aivojensa palkitsemisjärjestelmän syttymään alkoholilla tai muulla päihteellä, ei mielihyvää saa arjen asioista.

Päihteet voivat korostaa elämän hengellistä puolta. Ero onkin siinä, että onko päihde ihmisen väline vai hallitsija. Välinekäyttö näkyy esim. siten, että perhejuhlassa avataan kupliva juoma, filosofit juovat symposionissa viiniä, kirkossa juodaan ehtoollisviiniä, koulutusillan jälkeen sosionomiopiskelijat juovat verorahoin maksettua viiniä, shamaanit syövät riiteissään kärpässieniä, intiaanit selviävät vaativista vuoristoreissuista kokapuun lehdillä ja raskaan työviikon tehnyt työntekijä nauttii viikonloppuna joistain virikkeistä. Luultavasti lopullinen päämäärä päihteiden käytössä on sama kuin kaikessa muussakin ihmisen toiminnassa - saavuttaa välittömästi tai välillisesti rauhallisuutta, tyytyväisyyttä ja hyvän elämän tunnetta. Hyvä tapa mitata päihdekäytön moraalista paikkansapitävyyttä on se, että 1) parantaako vai rappeuttaako se pidemmällä tähtäimellä kehon ja sielun olotilaa ja 2) aiheuttaako se tyytymättömyyttä kanssaihmisten elämiin.

Jos päihteestä on tullut arjen perimmäinen päämäärä, eli käyttö ei ole enää tilannesidonnaista, on päihteestä hyvin todennäköisesti silloin tullut ihmisen hallitsija. Tällöin päihdettä täytyy saada pakonomaisesti ja tahdonvastaisesti - ei enää niinkään nautintoa tuomaan, vaan ahdistusta, masennusta ja tyhjyyden tunnetta poistamaan. Tällöin ihminen haluaa eri asiaa kuin mitä tahtoo. Tässä yhteydessä haluamisella tarkoitan aistionnea ja tahdolla taasen kestäviä asioita, jotka luovat kestävää tyytyväisyyttä - eudaimoniaa.



Päihteet yhteiskunnassa


Sallivaa päihdekäyttöä ajava päihdepolitiikka vaikuttaa perustuvan hyvään aikomukseen ja ihmisen ideaaliin. Tämän ideaaliajattelun mukaan kaikki ihmiset ovat ajattelukykyisiä, itsesäätelyyn ja kohtuullisuuteen kykeneviä olentoja. Näin ei kuitenkaan ole koskaan missään asiassa ja täten osalle ihmisistä ei myöskään päihteet sovi. Nämä ihmiset päihteitä käyttäessään aiheuttavat tyytymättömyyttä läheisilleen, kuten puolisoilleen, sukulaisilleen ja lapsilleen. On valheellista väittää, että esim. lasten elämä helpottuisi tai edes pysyisi ennallaan siitä, että aikuisten elämiin ilmestyisi enemmän epäolennaisia asioita, joilla täyttää tajunta ja tätä kautta kadottaa kyky ajatteluun sekä yhteys olemisen perusluonteeseen. Valtion on säänneltävä päihteiden saatavuutta. Näistä valtion normeista vähät välittävä yksilö ottaa mielellään valtion tarjoamat palvelut vastaansa siinä vaiheessa, kun päihteiden aiheuttamat vauriot ovat ylittäneet kehon kantokyvyn.

Uskonto oli oopiumia kansalle, koska se tarjosi hetkellistä lievitystä elämän raadollisen todellisuuden aiheuttamalle kärsimykselle, peittäen kuitenkin samalla jäljet raadollisen todellisuuden luo. Uskonto tarjosi merkityksen ja selityksen kärsimykselle, jonka aiheutti jokin muu ilmiö. Jotkut käyttävät edelleen aikaansa uskontojen arvostelemiseen, vaikkeivat ne länsimaissa enää olekaan osa valtiota. Saahan tähän toki energiansa käyttää. Surkuhupaisaa on kuitenkin arvostella jo edesmenneitä ideologioita ja instituutioita siitä, että ne ovat passivoineet, alistaneet ja typerryttäneet ihmisiä, kun samaan aikaan samat ihmiset ovat toisen, vielä elinvoimaisen ideologian pauloissa, joka sortaa kansaa samalla päämäärällä. Keino on vain eri.

Nämä poliitikot eivät näe, että he ovat humaanilla päihdepolitiikallaan ajamassa kansaa toisen "oopiumin" pariin. Kuten kiinteän uskontojärjestelmän, on päihteidenkin tahaton tai tahallinen tarkoitus häivyttää näkemästä sitä, että edelleen ihmisen ahdistus johtuu toimimattomista sosiaalisista rakenteista ja meille "valinnanvapautena" syötetystä sisällöttömästä elämäntavasta. Päihdekäytön ideologian valitsemalla ihminen voi luulla olevansa yksilöllinen ja toteuttavansa itseään. Kyseessä on kuitenkin vain itsepetoksellinen ja järkeistetty keino tilanteessa, jossa tämä ihminen on ahdistunut tajutessaan, ettei hän voi toteuttaa omia tavoitteitaan omassa ainutlaatuisessa elämässään. Ei kenenkään ensimmäinen tavoite elämässä ole lääkitä itseään päihteellä ja rakentaa sillä ulkoista olemustaan. Ahdistusta hoidetaan päihteellä, mutta kuten uskontokin, se ei koskaan tule parantamaan ahdistuksen syntysyitä. Useimmat vaihtoehdot ja päämäärät tämänhetkisessä yhteiskunnassa ovat yksilölle valmiiksi annettuja ja tätä tosiasiaa täytyy paeta jollakin keinolla, johonkin merkitykseen.

Päihteiden sallivaa käyttöä kannattavat poliitikot monesti samalla vastustavat yhteiskunnan lisääntyvää yksilönhallintaa, joka on syntynyt vahingossa (esim. tietotekniikkavälineiden kehitys). Tämä on tragikoominen ristiriita, koska nämä poliitikot ovat myöskin osaltaan vahingossa synnyttämässä lisääntyvää yksilönhallintaa: Vähemmän valistuneita ja ajattelevia ihmisiä voidaan pitää kontrollissa addiktoivalla, mielihyvää tuottavalla aineella, jonka saa halvalla hinnalla kaduilta ja kaupasta. Tällöin "common folkin" asiat ovat juuri sen verran hyvin, että mitään barrikadeille nousemisen tapaista ei tarvita. Pääministerin temput eivät haittaa, kunhan kaapissa on kaljaa, tykissä nuuskaa ja viihdelaitteessa elämäntapaa saneleva medianumero. Tämä kaikkinainen huttu antaa hetkeksi tunteen, että elämä on perinpohjin hyvää - samalla kun järjellinen ajattelu turtuu (tämä turruttaminen oli sen valtioon kytkeytyneen, maallisen uskontoinstanssinkin tehtävä). Meidän ajan hengessämme kaikenlaisen kohtuuttoman kuluttamisen ja turruttavuuteen perustuvan hyvän olon tavoittelun mahdollistaa ja romantisoi populaarikulttuuria tuottavat yksiköt.

Mieleeni tulee The Wiren "tuotantokausi nollaksi" kutsuttu mini-tv-sarja The Corner. Sarja kuvaa kuuden jakson ajan ruohonjuuritason huume-elämää Baltimoren lähiöissä. Mieleeni on jäänyt erään sarjan hahmon toteamus, jonka nyt esitän muistelona:

"Silloin kun en ollut vielä kadulla, näin televisiossa dokumentin, jossa ihmisiä vietiin tuhoamisleireille. Muu maailma ei siihen puuttunut, koska tuhottavat ihmiset olivat "ali-ihmisiä". Tajusin, että nyt on menossa sama systeemi. Meitä tuhotaan. Nyt on vain se ero, että leirejä ei tarvita, koska me tuhoamme itse itsemme. Eikä kukaan puutu tähänkään, koska mekin olemme "ali-ihmisiä". Mehän olemme itse tehneet valinnan päihteiden käyttämisestä ja elämiemme tuhoamisesta, eikä tämmöistä valintaa voisi tehdä kuin "ali-ihminen"."




Jos minä olisin poliitikko, esittäisin seuraavia kysymyksiä päihteitä koskien



1. Miten tällä hetkellä riittämättömien päihdepalvelujen saatavuus turvataan niitä tarvitseville?

2. Edelliseen liittyen, millä tavalla on kestävä ajatus vapauttaa päihteiden käyttöä entisestään, kun päihdepalveluja ei nytkään ole tarpeeksi?

3. Kuinka monet sallivammalla päihdekäytöllä politikoivista poliitikoista ovat itse addikteja jonkin päihteen suhteen?

4. Onko päihteiden käyttö tie hyvään elämään?

5. Kykeneekö addiktoitunut poliitikko näkemään kokonaiskuvan, olemaan oikeudenmukainen ja toimimaan kansan yhteisen hyvän puolesta?

6. Eihän addiktoitunut poliitikko vain aja pienen ryhmän tyytyväisyyttä, joka säteilee tyytymättömyyttä koko kansan tasolla?

7. Kuinka moni päihteiden kohtuukäyttäjä käyttää aikaansa päihdekäytön vapauttamiseen?



8. Onko päihteeseen addiktoitunut poliitikko jäävi päättämään kyseistä päihdettä koskevista asioista?


Addiktiokysymys on siinä mielessä tärkeä, että addiktion tuoma sumentunut mieli ja itsekeskeisyys rajoittavat asian muiden puolten näkemistä. Tietyn ryhmän intressejä ajaessa oikeudenmukaisuus voi unohtua. Ominaisempaa on esim. keskittyä jäsentelemään ja etsimään Googlesta argumentteja, joilla on kätevä rakentaa omaa totuuttaan. Sallivaa päihdepolitiikkaa markkinoidaan "kaikkien ihmisten etuna", vaikka kyseessä on vain osittaisen ryhmän etu.


Mikä minua ihan henkilökohtaisesti kismityttää


Tutkimuksien mukaan nuorten päihteiden käyttö on edelleen vähentymässä. Tämä viestii mielestäni siitä, että meillä olisi yhteiskuntana mahdollisuus jonkinlaiseen asenne- ja arvomullistukseen. On ikävää, että esim. nuoret poliitikot ajavat toisenlaisia trendejä. Onneksi osa nuorista pitää päänsä ja kapinoi valtakulttuuria ja poliittisia ryhmiä vastaan. Oma tarinansa ja kirjoituksensa on nuoruusiän ja nuoren aikuisiän päihdekäyttö - aivojen kehitys voi häiriintyä esim. intensiivisestä alkoholinkäytöstä. Vielä kasvavien aivojen täysi kehitys ja täyden ihmisyyden saavuttaminen lienevät tärkeämpiä prioriteetteja kuin markkinakiihoke ja mahdollisen aivovaurion hankkiminen.

Meidän aikakautemme katsoo kummeksuen vanhoja ja ei-niin-vanhoja korkeakulttuureja, joissa korkeasta sivistystasosta huolimatta seksuaalivähemmistöjen, vammaisten ja erirotuisten ihmisten kohtelu oli täysin epäinhimillistä. Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa on olemassa arvopohjaltaan sellainen yhteiskunta, joka katsoo kummeksuen - mutta samaan aikaan ymmärtäväisesti - meidän aikaamme, jolloin oli yleisesti hyväksyttyä asettaa omaan kroppaansa sitä tuhoavia aineita, joiden haitallisuudesta oli kaikki tieteellinen tieto saatavilla. Aikaamme, jolloin oli yleisesti hyväksyttyä tuhota kokonaisia perheitä yksittäisten ihmisten mieltymysten takia.

Olen harrastelija, mutta päihteet ja addiktiot ovat mielenkiintoisia tarkastelun kohteita. Tässä kirjoituksessa jätin toiminnalliset ja henkiset addiktiot kokonaan pois. Artikkeleiden, uutisten ja keskusteluiden lisäksi olen ammentanut tietoni seuraavista kirjoista:


Addiktioyhteiskunta - riippuvuus aikamme ilmiönä (toim. Tuukka Tammi & Pauliina Raento)

Riippuvuus - valheiden verkko (Antti Heikkilä)

Nuoruusikä (Jari Sinkkonen [päihteiden ja addiktioiden vaikutus kehittyville aivoille])

Pakko saada! Addiktoitunut yhteiskunta (Janne Viljamaa)

Päihderiippuvuusta elämänhallintaan (Jan Holmberg)



Extra: Kannabis ja biologiset mekanismit


Kannabiksen käyttöä puolustetaan toisinaan sillä, että ihmisen aivoista on paikannettu kannabinoidireseptorit. Kehomme tuottaa omasta takaa kannabisjohdannaisia kemikaaleja - endokannabinoidi 2-AG:ta ja anandimidia. Olemme siis omasta takaa aina hieman "pilvessä". Reseptorit ovat todennäköisesti olemassa näitä kehon tuottamia kemikaaleja, eikä ulkopuolelta tulevia hiissauksia varten.

Samalla logiikalla voitaisiin puolustaa oopiumin ja heroiinin käyttöä. Aivomme tuottavat omasta takaa em. huumeisiin kuuluvia endogeenisiä opioideja, joiden tehtävänä on lievittää kipua ja tuottaa mielihyvän tunnetta rankan fyysisen ponnistelun jälkeen.

Samalla keppihevosella voisi ratsastaa myös puolustamaan kasvuhormonien käyttöä. Meillä on kehossamme androgeenireseptorit, jotka välittävät testosteronin vaikutuksia sinne sun tänne. Kaikille lienee kuitenkin selvää, että keho tuottaa testosteronia omasta takaa, jota varten tämä tämä järjestelmäkin siis on olemassa.

Jos keholla on omat biologiset valmiudet tuottaa ja vastaanottaa jotain kemikaalia, ei se tarkoita, että olisi inhimillistä lisätä sitä omasta takaa. Se häiritsee kehon omaa tasapainoa.

Humaaniin päihdepolitiikkaan voidaan laskea se, että medikaalisesti sairaan ihmisen oloa helpotetaan päihteillä. Opiaateilla voidaan lievittää kipua. Kannabiksella voidaan vähentää lihastautipotilaiden lihasjäykkyyttä, laskea glaukoomapotilaiden silmänpainetta ja lievittää terminaalivaiheen syöpäpotilaiden kipua. Tämä on päihteiden medikaalista käyttöä. Viihdekäyttöä ajavat ihmiset eivät aina epäröi ottaa näitä faktoja ajaakseen omaa agendaansa.


Yliopiston alkoholipitoinen kulttuuri


Yliopisto on monelle nuorelle ensimmäinen "aikuisuuden maailma" ja siellä olisi mahdollista tuoda esille muutakin kuin alkoholinkäyttöön liittyviä arvoja. Näin ei kuitenkaan käy, vaan oikeastaan päinvastoin kaikenlainen holtiton käytös alkoholin vaikutuksen alaisena mahdollistetaan. Jos ihmisessä piilee "alkoholismigeeni", sen aktivoituminen yliopiston valtakulttuurissa on hyvin todennäköistä.

Jotkut ihmiset tarvitsevat pienen määrän alkoholia, että kielenkannat aukeavat ja juhlatunnelma kukoistaa. Mitä keskeisemmässä asemassa päihdekäyttö on vuorovaikutuksessa, sitä selvempää on, että keskinäinen ystävyys rakentuu päihteestä saatavalle mielihyvälle eikä esimerkiksi sille, että toisen persoona on kaunis.

Se on sääli.