30.5.2018

Nuorten syrjäytyminen ja uusliberalismin henki


Nuorten syrjäytyminen sekä siihen liittyvä henkinen pahoinvointi on usein yhteiskuntatieteellisen keskustelun kohteena. Havaintojeni perusteella ilmiöstä keskustellaan useimmiten kahdella tavalla: puhutaan joko siitä että 1) mikä nuorissa on vialla tai 2) miten nämä nuorissa esiintyvät viat pitäisi korjata. Keskustelun tapa on juurikin se mitä meihin jokaiseen istutettu neoliberaali ajattelutapa odottaa: Jokainen yksilö on täysin vapaa luomaan kukoistavan elämänsä ja jos hän siinä epäonnistuu, hän teki sen atomistisesti eli täysin suljettuna muista tekijöistä. Tämähän ei toki pidä paikkansa, kukaan meistä ei elä tyhjiössä eikä eristyksissä. Vapaan tahdon ja determinismin leikkauspiste on niissä olosuhteissa, jossa ihminen valintansa tekee. Meihin istutettu uskomusjärjestelmä tuudittaa meidät uskomaan, että mahdollisuudet kukoistavaan ja omannäköiseen elämään ovat kaikille suurin piirtein yhtä mahdolliset. Moinen uskomus istuu yhtä hataralla pohjalla kuin vuosisatoja Eurooppaa hallinnut valtionkirkko ja fundamentaali kristinusko. Mutta koska kyseessä on syvälle juurtunut arkitietoisuus ja luonnollinen asenne (vrt. Husserl), täytyy siitä tietoisesti ja voimaa käyttäen pyristellä irti.

Kysymykseen siitä, mikä nuorissa on vialla, tarjotaan arjessa ja tieteessä samankaltaisia vastauksia. Vastauksien tarkoitukseksi osoittautuu usein liittää nuoreen ihmiseen jokin häntä kuvaava käsite, joka selittää hänen syrjäytymisensä. Se siirtää huomion pois ympäristön kriittisestä tarkastelusta. Asiantuntijalle on vähemmän vaivaannuttavampaa todeta väsynyt ja vaikutuskyvytön nuori masentuneeksi kuin ryhtyä kyseenalaistamaan nuoren elinympäristön taloudellisten ja sosiaalisten prosessien moraalis-poliittista ulottuvuutta. Jälkimmäisessä tapauksessa todennäköisesti astuu jonkun varpaille, jolla on energiaa ja vaikutusvaltaa puolustaa itseään. Tämmöistä kyseenalaistamista täytyisi vieläpä tehdä omalla nimellään, siitä ei makseta palkkaa ja monet kollegat kokevat uhkaksi, jos joku ryhtyy ravistelemaan työ- ja tiedeyhteisön viihtyisää konsensusta. Moinen toiminta vaatii ainakin rohkeutta ja totuuden rakastamista.

Toiseen kysymykseen, eli miten nämä vialliset nuoret pitäisi korjata eli saada liitettyä takaisin systeemiin, ratkaisuehdotuksiksi nousevat erinäiset välineelliset ja sosiaalipedagogiset ratkaisut. Tähänkin tarvitaan asiantuntijoita: sosiaalityöntekijöitä, yhteiskuntatieteilijöitä, psykologeja, terapeutteja, kuraattoreita, pappeja, opettajia ja niin edelleen. Näiden asiantuntijoiden tehtävänä on sosiaalis-psyykkisesti kuntouttaa nuoria eli muokata heidän psyykkeitään, kunnes he jälleen vastaavat odotuksiin kuten kuuluukin. Osan tehtävänä on antaa oikeanlaisia lausuntoja (esim. https://www.aamulehti.fi/uutiset/kelan-paajohtaja-lyo-tiskiin-kovan-luvun-aktiivimallista-toimeentulotuesta-tullut-monille-elamantapa-sitten-kun-tulee-tallainen-valiintulo-he-saikahtavat-200763838). Koska iso osa mielisairauksista kärsivistä nuorista ei koskaan muunnu kuuliaiseksi veronmaksajaksi, asiantuntijoista osalle lankeaa tehtäväksi heidän käsittelynsä. On tärkeää, että asiantuntijat eivät ole liian kriittisiä, omaa suhteellisuudentajua tai mieti ihmiskäsitystään. Riittää että he loistavat älyllään omalla pienellä erikoisalallaan, saavat välissä joitain pieniä palkkioita ja tekevät niin kuin edellytetäänkin. Jos jossakin joku teroittaa kriittistä ajattelua, niin häntä ei edes tarvitse enää nimittää hulluksi, riittää kun vaietaan kuoliaaksi.

(On muuten tragikoomista kuvitella yhteiskuntatieteilijä, joka pohtii nuorten syrjäytymistä ja muitakin sosiaalisia ilmiöitä sillä tavalla kuin niskan päällä oleva poliittis-taloudellinen ideologia odottaakin hänen tekevän. Jos hyväksymme väitteen siitä että ympäristö on syypäänä nuorten pahoinvoinnille ja siitä koituvalle syrjäytymiselle, on orwellimaista muokata heidän psyykettään uskomaan, että "näin on hyvä olla, ottakaa tähän osaa".)

Onko kyseessä itsepetos vai uskooko joku oikeasti, että joskus olisi riittävästi asiantuntijoita ja erityispalveluita sille kasvavalle pahoinvoivien nuorten määrälle, joita tämän hetkiset sosiaaliset rakenteet tuottavat? Miten ihmeessä painopiste voi olla asiakastyössä ja projektien tehtailussa, eikä rakenteiden muuttamisessa, esim. peruspalvelujen (päivähoito, peruskoulu, terveydenhoito) laadun jatkuvassa kasvattamisessa? Miten sosiaalityön olemus ei tämän enempää ole jälkimmäisessä?


* * *

Kuten sanottua, arkista ja tieteellistä keskustelua ei juurikaan käydä nuorten elinympäristön suhteen: Miksi ympäristö tuottaa viallisia nuoria tai edes että miksi ympäristö vaatii heitä kutsuttavan viallisiksi. Onko uusliberalistinen järjestelmä todellakin niin hyvä, ettei sen kritisoimiseen kannata käyttää tämän enempää voimavaroja ja aikaa? Järjestelmän huonouden mahdollisuutta emme toisinaan halua tunnustaa itsellemme, koska se on paikoitellen epäinhimillinen ja painajaismainen ja silti joudumme siinä elämään (vrt. Jane Addams: "Dignity of the everyday").

Yhteiskunnassamme on mekanismeja, jotka ajavat ihmisiä mielisairauteen ja moraaliseen itsepetokseen. Näin on aina ollut kaikissa kulttuureissa, mutta mikä nyt lienee uutta on se että yhä useammin lapset ja nuoret - joita yleisesti ottaen pidetään elämänhaluisina ja naiiveina - jättävät leikin kesken, kyynistyvät tai romahtavat kokonaan. Onko nyt ensimmäinen kerta ihmisen historiassa, kun koetaan nuorten ja vitaalien ihmisten syrjäytymisen ja pahoinvoimisen massailmiö? He elävät ennennäkemättömän aineellisen yltäkylläisyyden keskellä, mutta autonomia ja vapaus tehdä täysin omia valintoja on vähäinen. Heille on yhä vähemmän tukea päivähoidossa ja koulussa, mutta samalla vaatimukset tulevaisuuden varalle ovat kasvamaan päin. Katse on lasittunut ja mielen ympäröi kaiken rusentava paine, jota ei pääse ajatuksiakaan vaihtamalla pakoon.