22.6.2017

Mikä on tämän ihmisen parhaaksi?

Lienee selvä tosiasia, että ihminen pyrkii tekemään hänelle koituneen roolin ja velvoitteen 'hyvin' (siten minkä hän hyväksi kokee sekä ainakin vähintäänkin niin hyvin, että hän ei enää kuule omantuntonsa soimaavaa ääntä). Kun velvoite on ottaa vastuuta toisesta ihmisestä, tämän vastuuta ottavan ihmisen rooli on esimerkiksi olla opettaja, sosiaalityöntekijä, isä tai äiti.

Kukaan ei halua yhteisönsä edessä näyttäytyä huonona roolinsa suorittajana. Toisin sanoen velvoitteen saanut ihminen tahtoo olla hyvä opettaja, hyvä sosiaalityöntekijä, hyvä isä tai hyvä äiti. Hän haluaa ainakin näyttäytyä sellaisena.

Tähän hyvään roolisuoritukseen on siis ainakin osittain motivaattorina yhteisön odotuksiin vastaaminen - toisin sanoen turhamainen sosiaalisen arvostuksen jahtaaminen. Kun lakimies, ekonomi ja toimitusjohtaja jahtaavat pääoman ja vaikutusvallan kautta sosiaalista arvostusta, niin sossun ja opettajan kaltaisissa "kutsumusammateissa" sosiaalista arvostusta voidaan kerätä teennäisen jalomielisyyden ja mahdollisimman edullisen moraalitaseen kautta. Tämä koskee humaaneja yksilöitäkin - heitä jotka viittaavat kintaalla yksilökeskeisyydelle ja rahanpalvonnalle. Kutsumusammattien käyttäminen egoismin ruokintapana on rahanpalvonta-ammatteja vastenmielisempää - humaanissa ammatissa toimivan pitäisi tietää paremmin. (Mitä tulee vaikutusvaltaan, sitäkin moni ensisijaisesti hamuaa ihmissuhdetyössä. Se ei ole hyvä, jos ei vielä ole itsetuntemusta suhteessa omiin kykyihinsä.)

Sanottakoon, että egoismi on ajanut humaaneihin rooleihin myös loistoyksilöitä; sellaisia, joiden itsetietoisuus ja järki on riittänyt ohjaamaan itsekeskeisiä tendenssejä. Jos tätä työtä tekee egoismin draivilla, heikommat eivät saa jäädä välikappaleiksi, vaan heidän täytyy olla päämääränä. On ikään kuin keikuttava laidalla ja valjastettava tämä turhamaisuustahto hyviin asioihin. Voiko näin tehdä vai onko tämä vain sanataiturointia, niin...

On kuitenkin konkreettinen vaaranpaikka, jos ensisijainen intressi toteuttaa rooliaan hyvin on esiintyä yhteisönsä edessä hyvänä opena, sossuna, isänä tai äitinä. Toisten odotuksiin vastaaminen alkaa ohjaamaan omia valintoja ja sen ihmisen, kenestä ollaan vastuussa, tosiasiallinen paras voi jäädä toissijaiseksi intressiksi. Näin siis silloin, kun tämän vastuun kohteena olevan ihmisen paras ja hänen kohdallaan tehtävät valinnat poikkeavat yhteisön odotuksista. Syntyy esimerkiksi perhemyyttejä, joissa vain ulkoa katsoen on hyvä olla. Syntyy työyhteisöjä, joissa oikealla puhumisen tavalla peitetään moraalisesti arveluttavat työtavat.

Totuudet näistä perheistä ja työyhteisöistä selviävät sitten vuosia myöhemmin median kautta: lapsista on tullut vuosia terapiaa käyneitä aikuisia tai työyhteisön rakenteet ovat ajaneet sinne sijoitetun yksilön (itse)tuhovimmaan.

Yritän tällä kaikella sanoa, että ei kenties pidä miettiä miten olla hyvä opettaja, sosiaalityöntekijä, isä tai äiti. Ne ovat rooleja ja niiden hyvyyden määrittelee yhteisö suhteessa tähän yksilöön. Yksilö, joka ottaa yhteisöstään hänelle annetun roolisuorituksen, ei itse tee omia valintojaan. Tälläinen ihminen ei ole vapaa. Hänellä on lukuisia isäntiä, joiden mieliksi hän yrittää tehdä hyvän roolisuorituksen. Oikein paha on, jos kyseinen yhteisö on moraalisesti mätä ja järjellisesti alamittainen. On täysin arvotonta ihmiselle ottaa vastaan rooli sellaisesta yhteisöstä.

Mietinnön kohteena täytyisi olla, että mikä koituu sen ihmisen parhaaksi, kenestä kulloinkin ollaan vastuussa. Toisinaan se on eri asia kuin mitä suku tai työyhteisö odottaa. Voi näyttäytyä tyhmänä ja ajattelemattomana opettajana, sosiaalityöntekijänä, äitinä tai isänä. Se on kauhistuttavaa, jos ensisijainen intressi on vastata toisten odotuksiin. Siksi tätä mietintöä voisi olla helpompi harjoittaa, kun olisi välinpitämätön yhteisöä kohtaan. Lamaannuttavaa on vielä siinäkin vaiheessa ajatella, että tästä henkisestä holhouksesta irrottautumisen myötä menettäisi etuisuuksiaan ja sosiaalista arvostustaan.

Ihminen, joka asettaa sekä itsensä että vaatimuksensa toisen ihmisen elämään, tarvitsee aikaa ja energiaa ymmärtääkseen tämän toisen ihmisen kokemusmaailmaa ja varsinaista minuutta. Hyvä tahto ei riitä, jos toisesta ihmisestä on puutteellinen tieto ja pintatasolle jäävä ymmärrys.

Jos toisen ihmisen elämään vaikuttamaan pyrkivä ihminen on kahlinnut itsensä yhteisönsä ja ympäristönsä normien vaateisiin, hänen energiansa saattaa mennä näiden vaatimusten reflektointiin ja täyttämiseen. Kylmästi voidaan sanoa, että ei häntä silloin kiinnosta tämän toisen ihmisen itseys vaan se, että molemmat täyttäisivät samat ympäristön vaatimukset. Vaatii rohkeutta ja vahvaa järjen valoa toimia toisen parhaaksi siten miten itse hyväksi näkee - toisinaan siis asettuen joitakin järjettömiä normeja vastaan. Se on omalle olemukselle - ihmisarvolle - oikein: Toimia miten oma sisäinen ääni velvoittaa. Ennen kaikkea se on oikein sitä ihmistä kohtaan, kenestä ollaan vastuussa ja kehen ollaan vaikuttamassa - kehen pyritään vaikuttamaan.