9.8.2015

Mietteitä lastenkasvatuksesta – toisen auttaminen tietoa siirtäen ja omien tulkintojen tekeminen

Varhaiskasvatuksessa on hyvin tärkeää pitää yllä aikuinen-lapsi -asetelmaa kaveruuden tai jatkuvan sopimuksien solmimisen sijasta. Aikuisen työhön kuuluu myös muotitermi ohjaaminen, joka löytyy jo omastakin tämänhetkisestä ammattinimikkeestä. Rakastamisen lisäksi täytyy myös osata asettaa rajoja, olla pelkäämättä aiheuttamasta negatiivisia tunteita, näyttää omat tunteensa hallitusti ja keksiä mielikuvituksellisia tapoja ohjata vallankäytön sijasta. Ohjaaminen on positiivisempi termi vallankäytölle. Vallankäytössä ei itsessään ole mitään vikaa, koska valta on aina jollain yksilöllä. Mieluiten sitä useammin ja sitä enemmän aikuisella, mitä pienempi lapsi on kyseessä. Instituutioissa, kuten koulussa ja päiväkodissa, poikkeuksia lukuunottamatta aikuisella. Lapsi ei voi hakea luottamusta ja turvallisuutta aikuiselta, joka käyttäytyy kuin vertaisensa.

Ohjaamisesta, asiantuntijamaisuuteen pyrkimisestä, kasvatusoppaiden lukemisesta, omista persoonallisuuspiirteistä ja monesta muusta syystä johtuen voi kuitenkin syntyä petollinen ylimielisyystila, hubris. Lastenkasvatuksessa tämä ohikiitävä ylimielisyystila koostuu mm. noista otsikon ajatusviivan jälkeisistä sanoista. Omien kokemusteni perusteella ihmiset ovat keskimäärin aika huonoja reflektoimaan omia ajatuksiaan tai toimiaan. Tämä vain korostuu, kun vastapuolella on vielä elämänsä alkutaipaleella tallusteleva pieni ihminen, joka ei ole samalla mielen tasolla aikuisen kanssa missään määrin eikä kykene antamaan oikeanlaista palautetta. Tämä pieni lapsi kuitenkin huomaa jo varhain, jos häntä ei ymmärretä tai oteta vakavasti. Hän on aikuisen tahattoman ylimielisyyden uhri.

Koska olemme aikuisia ja meidän viisautemme ja elämänkokemuksemme ovat moninkertaisia lapsen vastaaviin verrattuna, saatamme "sormi pystyssä heristäen" -mentaliteetilla kertoa lapselle, kuinka jokin asia oikeasti on. Jos lapsi kertoo tuntemuksestaan, että nyt väsyttää, eikä jaksaisi millään laskea tätä matematiikkaa ja vastaamme siihen, että "nyt ollaan koulussa, laske nyt menemään", yritämme siirtää tietoa hänen päähänsä. Olen koulussa töissä, joten ymmärrän täysin, miten rajalliset keinot ovat tuollaisissa tilanteissa. Se on kuitenkin varma, että tuon tyyliset lausahdukset eivät auta mitään. Lapsen syyllisyys siitä, ettei hän jaksa kuten koulukaverinsa, kuitenkin lisääntyy. Aikuinen voi maistaa koirankikkaretta ja hokea itselleen, kuinka tämä on hyvää, mutta ainakaan suurimmalla osalla inhon tunne ei kaikkoa eikä kakkaa tulee syötyä. Lapsella ei väsymyksen tunne kaikkoa, vaikka kuinka hokisimme, että pitää jaksaa. Eikä tehtäväsivukaan täyty. Emme voi muuttaa omia tuntemuksiamme puheella tai millään muullakaan keinolla pakottamalla, joten miten ihmeessä voisimme tehdä tämmöisiä muutoksia toisen ihmisen pääkoppaan?

Pidän tulkintojen tekemisestä. Teen niitä joka päivä pienistäkin ihmisten liikkeistä ja toimista. Joskus ajattelin, että tämä on varmasti hyödyllinen kyky lastenkasvatuksessakin. Harmi vain, ettei näin ole oikeastaan koskaan ollut. Tulkinta aiheuttaa sen, että lapsen kertoman tiedon vääntää aikuismaiseen muotoon, eikä se sitten ole enää lapsen tarina. Lapsi tajuaa jo varhain, että "parempi kuunnella mitä aikuisella on sanottavana, niin pääsee vähemmällä. Vaikka väärinhän se minun jutun ymmärsi."

Tulkitsen edelleenkin asioita samalla innolla, mutta lähden aina siitä lähtökohdasta, että tulkitsen kuitenkin päin honkia. Paljon parempi keino on kuunnella, mitä lapsi kertoo ja välissä palauttaa lapselta kuultu versio takaisin hänelle ja varmistaa, tarkoittiko hän asian näin kuin aikuinen nyt ymmärsi. Tämä on aktiivisen kuuntelun malli ja se on paras keino, millä itse olen saanut yhteyden lapsiin. Yritän ymmärtää lapsen mieltä hänen ehdoillaan. Huonoin keino mielestäni on vastata lapsen kertomukseen esimerkiksi sanoilla "ei se noin mene, vaan..." ja jälkikäteen tyhmyyksissään luulla, että nyt minä viisastutin lasta. Aikuinen omalta osaltaan varmasti tarkoitti hyvää. Minä en muista omasta lapsuudestani yhtään kokemusta siitä, kun aikuinen tarkoitti minulle jotain hyvää. Muistan vain ne kerrat, kun minulle oltiin hyvä.

Aktiivinen kuuntelu ylläolevan väsyneen oppilaan esimerkissä tarkoittaisi sitä, että hyväksyisin lapsen olevan väsynyt, koska en voi millään tavalla mitata hänen sanomansa totuutta ja tosiasiallisesti tälle väitökselle ei koulun väki mahda juuri nyt mitään. Voisin kysyä, että miksi väsyttää. Osoittaisin olevani hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Lapsi kertoo syyn ja se voi olla mikä vaan. Syytä ei tarvitse puida paria sanaa enempää. Tässä vaiheessa hieno termi - ohjaaminen - tulisi jälleen kehiin. Tilanteen antamien ehtojen sanelemana aikuisen pitää mielikuvitustaan ja ammattitaitoaan käyttäen saada lapsi laskemaan, syyllistämistä välttäen. Lapselle voisi vaikkapa asettaa tavoitteen, minkä verran hän laskisi laskuja ennen tunnin loppumista ja välitunnin taikka ruokatunnin alkamista. Usein jo tulevan tauon mainitseminen piristää pientä oppilasta. Näiden tilanteiden ratkaisuun ei ole mitään yleisavainta, vaan oma mielikuvitus ja nokkeluus ratkaisevat.

Jos lapsi on usein koulussa väsynyt, on keinot lähteä vastatoimiin olemattomat ja hyväksyn sen. Me aikuisetkin valvomme usein liian myöhään. Minkälaiset itsesäätelyn taidot tämän asian suhteen on alkuopetusoppilaalla, jolla on TV omassa huoneessaan? Väsymys on vain yksi esimerkki monista vanhempien tuottamista ongelmista, joita jotkut lapset tuovat mukanaan kouluun tuliaisina joka päivä. Ammattikasvattajan pitää vain todeta "of course", ja mukautua olosuhteisiin.

[kirjoitin tähän pitkän pätkän lapsen syyllistämisestä asioissa, jotka oikeasti ovat aikuisen päätäntävallan alaisia, mutta teksti lähtisi sen verran rönsyilemään, että jatkan aihetta joskus toisaalla]

Empaattisuus kytkeytyy aktiiviseen kuunteluun. Mielestäni on myös empaattisuutta tarvittaessa tunnustaa toiselle jollain tavalla, ettei välttämättä oikeasti ymmärrä, miltä hänestä tuntuu. Aktiivinen kuuntelu on todella raskasta ja aivojen prosessointikykyä vievää. Se vaatii joskus myös tiettyä lapsellisuutta ja se ei ole yhtään negatiivinen asia, vaan paras asia, mitä tässä työssä henkilökohtaisesti koen olevan. Ilmoitan lapsille tavalla tai toisella, jos en pysty juuri nyt kuuntelemaan heitä. Lapsen pitää ymmärtää myös se, ettei aikuinen aina ole saatavilla. Pidän selvää on/off -keskusteluyhteyttä paljon parempana kuin vaikkapa sitä, että pieni ihminen joutuu pohtimaan, että "kuultiinko minua nyt, kun kerroin tämän minulle hyvin, hyvin tärkeän asian vai veikö älypuhelimen ruutu taas voiton minusta."

Lapsen, tai ihmisen muuttaminen ylipäätänsä, on mahdoton ajatus. Muutoksen pitää tapahtua spontaanisti, omassa mielessä. Lapselle tulee kestämättömiä paineita, jos osoitamme, minkälaisia haluamme hänen olevan. Kukaan ei halua aiheuttaa lapselle ahdistusta, tunnetta, joka on aikuisenkin joskus vaikea käsitellä. Silti siihen on niin helppo syyllistyä, kenties omasta kodista saatujen mallien takia tai asiaan perehtymättömyyden vuoksi.

Luin tänä kesänä jo nnen kerran psykologi Keijo Tahkokallion kirjan Myönteinen ajattelu lasten kasvatuksessa. Kirja on hyvin käytännönläheinen ja antaa erinomaisia eväitä niin vanhemmille kuin lasten parissa työtä tekevillekin. Ainoa kirjan heikkous on se, ettei ryhmätilanteita käsitellä hirveästi. Siksi olenkin pyrkinyt kekseliäisyyttä hyödyntäen soveltamaan hänen neuvojaan luokkahuoneeseenkin. Päätän tämän kirjoituksen sitaattiin, joka mielestäni jokaisen lapsen kasvatustyöhön osallistuvan pitäisi sisäistää:

"Oma mielemme ratkaisee tekemisemme. Toisen ihmisen tekemisen ratkaisee hänen oma mielensä. Asiakastyön, auttamisen ja kasvattamisen perusidea on siinä, että pitää ymmärtää toisen mieli ja antaa asiantuntija-apua siihen kamppailuun mitä hän omassa mielessään käy."