27.6.2017

Lyhyesti sosiaalityön tieteellisyydestä

Toin esille kirjoituksessani "Teorian merkitys ihmisläheisessä työssä" pointteja, mihin sosiaalityön tieteellisyys mielestäni perustuu. Tämä olkoon jatkoa tuolle kirjoitukselle. Ohimennen täytyy mainita hämmennykseni siitä, kuinka ylitseampuvan negatiiviseen sävyyn olen tuon aikaisemman kirjoituksen laatinut.

Kun puhutaan sosiaalityöstä korkeakoulutettujen ihmisten tekemänä työnä, on omalla itsenäisellä tiedeyhteisöllä vankka paikkansa. Tiedeyhteisön toiminnan pitäisi varmistaa, että käytännön toiminnassa toteutetaan sosiaalityön omia ihanteita. Muutoin työ on kaikkialla, eritoten matalamman tutkintovaatimuksen työsuorituksessa, välineellistä puurtamista, jossa asiat tehdään muiden tahojen kertomalla tavalla. Ilman tieteellistä tarkastelutapaa saatamme liusua tukemaan sellaisia yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka tosiasiallisesti tuottavat kansalaisille pahoinvointia.

Sosiaalityössä tarvitaan ihanteita (ohjaavia periaatteita, arvojen toteuttamista) jo ihan sen takia, että tiedetään mikä on se määränpää mihin ihmistä tukiessa tai rakenteita muuttaessa pyritään. Sosiaalityön tiedeyhteisön pitäisi muodostaa näitä ihanteita esimerkiksi filosofisen ihmistutkimuksen ja yhteiskuntafilosofisen hahmottelun avulla. Ensimmäisessä tutkitaan ihmisen olemusta ja toisessa hänen suhdettaan valtioon ja yhteiskuntaan. Tietoa tuotetaan nykyisellään paljon, mutta onko käsillä riittävästi ihanteita ja ymmärrystä jäsentämään tätä tietoa?

Esimerkiksi markkinaliberalismin kyllästämä valtio lausuu markkinaliberalismin mukaisia käsityksiä toivottavasta ihmisen olemuksesta ja tavasta elää hyvää elämää. Eri asia on, ovatko nämä käsitykset oikeita. Pitää olla tästä omalakisesta markkinavoimasta irrallinen ja itsenäinen tiedeyhteisö, joka muodostaa omia käsityksiään hyvästä elämästä ja ihmisen parhaasta. Nykyisiä vallitsevia yhteiskunnallisia oloja pitäisi kyetä tarkastelemaan kriittisesti. Se vaatii juuriin menevää eettistä tarkastelukykyä. Viimeistään äskeisten lausumien jälkeen täytyisi ymmärtää, mikä painoarvo omalla tiedeyhteisöllä sosiaalityössä on.

Hyvää tarkoittava sosiaalityö saattaa toimia vastoin sisimpiä toiveitamme, jos sen päämääriä ohjaakin välillisesti jokin ulkopuolinen taho. Immanuel Kantia lainaten: ilman teoriaa olemme sokeita.

*

Sosiaalityön tieteellisyys on vahvasti soveltavaa. Opiskelijan (ja työntekijän) pitää kaivautua itseensä ja hakea sieltä mitä asioita hän itse tarvitsee työnsä hyvään suorittamiseen. Esimerkkeinä: Tutkija tarvitsee sosiologisesti ja filosofisesti harjaantunutta ajatuskoneistoa, sillä hänen täytyy osata ajatella laatikon ulkopuolelta löytääkseen oikeasti merkityksellisiä tutkimusongelmia (ala on läpeensä kyllästynyt tutkimuksilla, jotka ovat "rankkoja" mutta tosiasiallisesti surkuhupaisia koska tutkimustuloksen voi ennalta arvata). Lastensuojelun sosiaalityöntekijän taasen täytyy ymmärtää lasta sekä kaikkeen yltävää byrokratian ja moniammatillisuuden verkkoa. Tätä ymmärtämistä tukevat sosiaalioikeuden ja erityispedagogiikan opinnot.

Ja mikä koskee takuulla kaikkia tällä alalla työskenteleviä: Omien vuorovaikutustaitojen harjaannuttaminen eli puheviestintä ja ihmisen kohtaaminen. Näissä tuskin kukaan voi olla liian hyvä.

*

Nähdäkseni sosiaalityössä työsuorituksena on kaksi tasoa, mutta nämä ymmärretään jotenkin toisensa poissulkevasti: Ensimmäisen käsityksen mukaan se on käytännön tason asiakastyötä - kuuntelemista sekä auttamista tilanteen suomien mahdollisuuksien mukaan. Tämän käsityksen jakaa n. 100 % opiskelijoista.

Toisella tasolla sosiaalityö on rakenteellista vaikuttamista. Tämän käsityksen jakavat suurimmaksi osaksi opettajat ja oppikirjat. Asiaa ei ole meille opiskelijoille riittävän selkeästi tuotu esille. (Kolmas taso olkoon hallintotyö ja vastaava.)

Ensiksi mainittu käytännön tason asiakastyöntekijä tukee autettavaa niin hyvin kuin se on vallitsevissa oloissa mahdollista. Hän on ongelmien paikkaaja. Hän ei kuitenkaan koskaan yllä perimmäisiin ongelmien syntysyihin.

Toiseksi mainittu rakenteellinen vaikuttaja pyrkii vaikuttamaan ongelmien syntysyihin. Kun rakenne ei enää aiheuta ihmiselle sosiaalisia ongelmia, ei hän enää tarvitse käytännön tason auttajankaan apua.

Ideaalina sosiaalityön yliopisto-opinnoissa nähtävästi olisi että sosiaalityöntekijässä yhdistyisivät nämä kaksi tasoa; käytännöllinen (asiakastyö) ja teoreettinen (rakenteellinen vaikuttaminen) ammattitaito. Asiakastyössä poistetaan hätä ja rakenteellisella tasolla hädän aiheuttaja. Se on kaunis ideaali ja on katkeransuloista, että siihen ei tällä hetkellä ole tiikerillä kynsiä eikä hampaita. Ehkä tiikeri on vielä pentu.

Jokaisesta työntekijästä itsestään on kiinni, voidaanko tämmöistä ideaalia koskaan lähestyä. Siihen tarvitaan oikeanlainen perinne ja kulttuuri alan sisällä.

*

Jos näkee sosiaalityön pelkkänä epätieteellisenä suoritustyönä, on se implisiittisesti samalla alistumista välineeksi jonka tosiasialliseksi tehtäväksi saattaa jäädä sortavien rakenteiden pystyssä pitäminen. Voisi jopa sanoa että on sosiaalityöntekijän ihmisarvolle alentavaa, jos hän ei tiedosta tukevansa epäoikeudenmukaisten rakenteiden jatkuvuutta. Tämän valossa tieteellinen asennoituminen on työlle ehdoton vaatimus. Tarvitaan tiedeyhteisö, joka tutkii näitä asioita ja vieläpä peilaisi niitä johonkin ihanteeseen.

Pintapuolinen hädän poistaminen ilman puuttumista hätää aiheuttaviin rakenteisiin toki takaa sen, että sosiaalityössä riittää työtä jatkossakin. Tämä ilmeisesti riittää joillekin. Tällöin sammutetaan metsän laitamilla olevia pensaspaloja tiedostamatta että metsän sydän on ilmiliekeissä, liekit leviävät entisestään ja elinkelpoiset olosuhteet hupenevat koko ajan.

Ehkä nykyiset yhteiskunnalliset olosuhteet ovat joidenkin sosiaalityöntekijöiden mielestä riittävän hyvät, eikä tieteellistä ajattelukykyä ja tutkimusta täten tarvitse harjoittaa. Riittää kun muut kertovat miten asioiden täytyy mennä, kaikki on ihanaa ja ongelmatonta. Näissä olosuhteissa uusia avuntarvitsijoita riittää aina, leipää saa pöytään ja sossu voi tuntea itsensä suoranaiseksi kristukseksi. Epäoikeudenmukaiset yhteiskunnan rakenteet tuovat loputtomasti uusia sorrettuja autettavaksi.

*

Kaiken äsken kirjoitetun voisi kenties tiivistää tähän:

Onko sosiaalityö itsenäinen ammattikunta ja tiedeyhteisö mitä tulee esimerkiksi sen pyrkimyksiin parantaa ihmisten hyvinvointia - vai onko sosiaalityö valtion väline, joka toteuttaa kulloinkin niskan päällä olevan poliittisen ryhmän/ideologian intressejä? Jos se on jälkimmäistä, sosiaalityön ammattia ja tutkimusta ohjaavat muiden tahojen lausumat periaatteet ja käsitykset esimerkiksi hyvästä elämästä. Tällöin tällä alalla ei ole itsetietoisuutta eikä vapautta. Alkeellinen ammattietiikka sekä etiikan olematon huomioon ottaminen koulutuksessa antavat ymmärtää, että näin ikävä kyllä olisi asiainlaita ainakin käytännön työssä. Asia ei ole kuitenkaan lohduton kuin luulla voisi; muutos tähän piilee yksilöissä ja heidän käytännön toiminnassaan - miten he itse päättävät tätä työtä tehdä.