Luonnostelua sosiaalityön olemuksen muutoksesta

Sosiaalityön hyvinvointitehtävä muodostuu tällä hetkellä isoissa määrin asiakaskeskeisestä työstä. Asiakaskeskeisen työn vaikuttavuus riippuu sosiaalityölle kaadettavien resurssien määrästä.

Tavallaan asiakaskeskeiselle paradigmalle perustuva sosiaalityö ottaa vastaansa kaksi murskaiskua: Se yrittää vastata yksinkertaisiin hyvinvointitarpeisiin (esim. köyhyys, yksinäiset ja kaltoinkohdellut lapset ja vanhukset) korkeasti koulutetuilla asiantuntijoilla ja toiseksi se toimii ideologisesti uusliberalistisessa ympäristössä, joka haluaa tälläistä julkisen sektorin hyvinvointivastuuta vähentää. Tuki ja turva murenevat vähitellen koko ihmisen elämänkaaren ajalta, päivähoidosta vanhuspalveluihin. Asiakaskeskeinen asiantuntijatyö ei riitä vastaamaan tähän ongelmaan, vaan oman näkemykseni mukaan käymme perääntymistaistelua. Voi sanoa sosiaalityön tieteen ja käytännön olevan kriisissä. Yhteiskuntatiede on jäljessä yhteiskunnan kehityksestä. Moinen ei välttämättä ole kovin suuri ihme, jos hyväksyy sen väitteen että yliopistollinen tutkimus on menettänyt autonomisuuttaan ja kriittisyyttään.

Haluaisin kovasti kuulla jonkun esittävän minulle vakuuttavan ajatuskokeen siitä, että tämä nykyinen asiakaskeskeinen, resurssien lisäämiseen painottuva sosiaalityön malli voisi koskaan johtaa meidät elämään sellaisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisella on hyvä olla*.


* * *

Lisänä asiakaskeskeiselle työlle voidaan nähdä rakennekeskeinen sosiaalityö. Tällöin pyritään ihmisten auttamisen sijaan vaikuttamaan suoraan niihin poliittis-taloudellisiin rakenteisiin, jotka ajavat ihmisiä vaikeuksiin. Tämänsuuntaista muutosta ovat esittäneet mm. Kyösti Urponen (2017), Mikko Mäntysaari (2016), Jari Heinonen (2016), Riitta Vornanen, Juha Hämäläinen ja Maritta Törrönen (2016) sekä Anneli Pohjola (2014).

Eritoten Kyösti Urponen esittää että sosiaalityön työotteen pitäisi muuttua poliittis-taloudellisemmaksi ja ihmisten poliittista kansalaisuutta tukevaksi. Rakenteellinen kritiikki tarkoittaa Kyösti Urposen sanoin myös ihmisten vapauden lisäämistä. Siitä mieleeni tulee seuraava: Monet sosiaalisen auttamisen muodot vain lisäävät ihmisten elämään velvollisuuksia vailla tietoa siitä, lisäävätkö ne ihmisille mahdollisuuksia elää elämäänsä haluamallaan tavalla. Tämä työote saa työntekijät näyttämään professionaalisilta, aikaansaavilta, kekseliäiltä ja ei-muutosvastarintaisilta, mutta keisarilla ei välttämättä ole vaatteita. Se, että sosiaalityön pitäisi lisätä ihmisen vapautta, vaikuttaa niin hyvältä ja raittiilta näkökulmalta.

Tässä vaiheessa on hyvä tehdä selväksi se itsestäänselvähkö seikka, että asiakaskeskeinen sosiaalityö ja rakenteellinen sosiaalityö eivät sulje toisiaan pois. Lasta ei heitetä pesuveden kanssa pois. Ei pidä ajatella, kumpi on oikein tai väärin tai tosi tai epätosi. Sen sijaan olisi hyvä pohtia, mitä hedelmällistä ja mielenkiintoista uudessa ehdotuksessa on. Ihan noin yleisestikin. Suosittelen jokaista sosiaalityöhön vakavasti suhtautuvalle lukemaan Kyösti Urposen kirjoituksen:

Current social work imposes new challenges: two approaches and a paradigm shift


*Tälläistä yhteiskuntaa kutsutaan utopiaksi ja siihen emme ehkä koskaan pääse, mutta "unelmoiva" ja utopistinen ajattelu on ehdoton vaatimus sosiaalisten olojen kehittämisessä. Meillä on nimittäin oltava jokin itse tiedostamamme hahmotelma ihanteellisesta asiaintilasta, jota kohti ponnistelemme ja joka arvostelee tämänhetkisen toimintamme järkevyyden. Miten muuten voisimme tietää, että kohentavatko pyrkimyksemme hyvinvointia vaiko eivät. Jos tämmöistä tiedostamista ei ole harrastanut, niin silloin ihminen toimii täysin ulkopuolelta annetun, tiedostamattoman esiymmärryksen varassa.