17.7.2018

Luonnostelua rakenteellisen sosiaalityön ongelmista

(Tämä kirjoitus on tavallaan jatkoa edelliselle kirjoitukselleni.)

Monien asiantuntijoiden mielestä sosiaalityön olemuksen ja käytännön toiminnan pitäisi asiakastyön lisäksi sisältää jokapäiväisen elämän rakenteiden tarkastelua ja sekä niihin vaikuttamista. Tämä sosiaalityön orientaatio on rakenteellinen sosiaalityö. Nähdäkseni rakenteellinen sosiaalityö kohtaa monia esteitä sen ihanteelliselle suorittamiselle, joista hahmottelen nyt muutamia:


1) Työelämästä on hankalaa irtautua tekemään yhteiskunnallista vaikuttamistyötä. Täyden työpäivän jälkeen harva jaksaa alkaa tekemään "toista työtä" (yhteiskunnallinen vaikuttaminen) sen vaatimalla vakavuudella. Ihmisten elämät, myös sosiaalityöntekijöidenkin, on kyllästetty erinäisillä vaatimuksilla. Voi olla hankalaa löytää aikaa ja energiaa tehdä mitään luovaa. Eräs sosiaalityöntekijä ei pystynyt irrottautumaan töistä kirjoittaakseen kirjaa, koska työvoimatoimisto tarjosi hänelle aina tilalle uutta työpaikkaa. Toisin sanoen työntekijän ei välttämättä anneta irrottautua oravanpyörästä reflektoimaan kokemaansa. Rakenteellinen sosiaalityö vaatisi sille oman, erillisen "työskentelypaikkansa", kuten täällä esitetään: Linkki

2) "Radikaalia" ajattelua ei katsota hyvällä. Tämä on näkynyt meidän tenttimateriaaleissamme varsin konkreettisesti, sillä moisia lukuja ei ole tarvinnut tenttiä laisinkaan. Konfliktia herättävien ja kriittisten puheenvuorojen sijasta suosiossa ovat performanssit, joissa esitetään aktiivisia ajattelijoita. Työelämässä opinto- yms. lainojen poismaksut sekä hallusinaatiot hienosta urasta vähentävät halua ottaa riskiä työpaikkansa tahi "maineensa" menettämisestä. Jotkut haikailevat johtajuudesta - johtaviin asemiin ei välttämättä pääse vastarannan kiisket, vaan sopivasti hyväntahtoiset jeesmiehet ja pseudoälykkäät puhuvat päät. Ihmisen yksi rumimmista piirteistä on olla moraalinen olento niin kauan kuin se on oman ulkoisen ja aineellisen edun mukaista; sosiaalityön tapauksessa se tarkoittaisi että hyvinvointitehtävää tehdään kunhan se ei ravistele omaa mielenrauhaa taikka työpaikan, tiedeyhteisön ja valtiokoneiston konsensusta. J.V. Snellmania mukaillen: Voi olla parempi mennä kaikkien muiden suosiman kehityssuunnan ja käyttäytymismallin mukana. Tällöin näyttää ulospäin aktiiviselta kansalaiselta, vaikka sisäpuolella vallitseekin lauhtuneisuus ja passivaatio.

3) Sosiaalityön oppiainetta ei nähdä tieteellisenä orientaationa. Opintoihin suhtaudutaan ammattikoulumaisesti ja leipätyön hakemisena. Voidaan esittää väittämä, että suurin osa sosiaalityön opiskelijoista näkee tulevan ammattinsa välittömänä asiakastyönä. Tämä luulo heijastuu heidän yliopisto-opintoihinsa: Tieteellistä ja filosofista yleissivistystä ei välttämättä hankita. Ilman sitä vaikutustyö ei onnistune kovinkaan kehuttavasti. Eikä varmaan kyllä asiakastyökään. Ja vaikka vaikuttamaan ruvettaisiinkin, menee tästä ajasta iso osa pyörän keksimiseen uudelleen, koska em. mainittua sivistystasoa ei ole hankittu.

4) Humanismin puuttuminen. Sosiaalityön opintojen ja yleisen keskustelun voisi luulla olevan täynnä sellaisten avoimien käsitteiden kuten oikeudenmukaisuuden, sivistyksen, hyveiden, lähimmäisenrakkauden, sovinnollisuuden, lempeyden, anteeksiantavaisuuden, vapauden, talousmekanismien, sorron yms. pohtimista, mutta näin ei ole. Nämä otetaan itsestäänselvyyksinä, joiden todellistumisesta yhteiskunnassamme ei ilmeisesti tarvitse edes puhua. Humanistisen harjaantumisen puuttuessa yhteiskunnallinen vaikuttaminen on melkoista pimeydessä haparointia. Sen sijaan opiskelu, tutkimus ja työ ovat hyvin sosiaaliteknisiä - tämä tarkoittaa esim sitä että tuotetun tiedon täytyy olla "ajan tasalla" (Yliopistokirjastomme edessä on ollut alamme poistokirjoja. Moni ei ota vanhoja kirjoja, koska niissä oleva tieto "saattaa olla vanhentunutta".) Edellä mainittuja käsitteitä koskevat ajatukset eivät vanhene, vaan niihin voi löytää raittiita tuulahduksia vaikkapa Demokritoksen fragmenteista ja Nikomakhoksen etiikasta 2 500 vuoden takaa. Demokritoksen ajatus siitä että "sana on teon varjo", liittyy mielestäni hyvin kaikenlaisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen nykytilaan.

5) Herätyksen ja valistuksen puute. Yliopisto suosii itsenäistä suorittamista ja luennot ovat vähentyneet. Täten myöskin oppilaan ja opettajan välinen yhteys on vähäinen. Toisin sanoen mahdollisuus sille, että oppilas kohtaa opettajan, joka herättäisi hänet ideologisesta horroksestaan, ei välttämättä tapahdu koskaan. Yksilö ei voi kritisoida ympäristöään, jos se sama ympäristö on rakentanut hänen pääkoppansa ("Olen rakentanut pääni itse" - J.V. Snellman). Ja vaikka herättävän opettajan kohtaisikin, ei hänen sanomaansa tarvitse siltikään kohdata. Herääminen horroksesta on nähdäkseni "väkivaltainen" ja järkyttävä prosessi.

6) Erinäiset sekaannukset siitä, mitä rakenteellinen sosiaalityö on ja mitkä sen päämäärät ovat. Esimerkiksi tässä Talentian kirjoituksessa rakenteellinen sosiaalityö tuntuu välissä sekaantuvan asiakastyön kanssa.

7) Viimeisimpänä mutta myös tärkeimpänä: Sosiaalityö on monin tavoin alisteinen Suomen sosiaalipolitiikalle. Sosiaalipolitiikka on alisteinen Suomen talouspolitiikalle. Suomen talouspolitiikka on alisteinen uusliberalistiselle ideologialle, Washingtonin konsensukselle ja hyperglobalisaatiolle. Suomen on vaikeaa edes eduskuntatasolla tehdä omannäköistä sisäpolitiikkaansa - saatika sitten sosiaalityön kautta.

Näiden seitsemän ennakkoehdon myötä tämänhetkinen rakenteellinen vaikuttamistyö ja muukin sosiaalityö on performanssia tiettyjen rajojen sisällä (vrt. Slavoj Zizék ja formaalinen vapaus). Toisin sanoen meille on annettu valmiiksi ideologia, koordinaatit ja välineet, mitkä määrittävät miten autamme. Luultavasti rationalisoimme jälkikäteen sitä, kuinka hyviä saatavilla olevat auttamisen tavat ovat ja kuinka muka itse olemme ne valinneet. Tämä on suurta sumutusta, mutta onneksi ihminen on hyvä itsensä pettämisessä. Mieli ei muuten kestäisi sitä kaiken järkytyksen määrää.

* * *

Asiakaskeskeisen työn vakavuus kärsii siitä, että se on yksinkertaisesti riittämätöntä tarpeeseen nähden. Rakenteellisen sosiaalityön vakavuus kärsii siitä, että ei vielä ole selvää että miten oikein pitäisi edetä. Molempien vakavuus kärsii siitä, että olemme melko syvällä marginaalissa ja talutusnuorassa sen suhteen, miten meidän annetaan toimia. Kenties osalle tämä alistuminen on riittävän hyvä asiaintila, "tälläkin tavalla voimme auttaa".

Kyösti Urposen ehdotus sosiaalityön muuttumisesta taloudellis-poliittisemmaksi ja poliittista kansalaisuutta vahvistavaksi on yksi pakokeino ulos tästä suosta. Sosiaalityöntekijöiden pitää perehtyä paremmin poliittiseen ja taloudelliseen, mutta sanoisin että vaikuttavampaa olisi kun poliitikot ja taloudelliset ekspertit perehtyisivät sosiaaliseen. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä että humanistiset opinnot olisivat poikkitieteellisiä ja koskisivat kaikkia aloja. Näin vähenisi riski fakki-idiotiaan, sokeaan tutkimusongelman rajaamiseen, tieteelliseen sivistymättömyyteen, sokeaan ja tiedostamattomaan intressien ja normien seuraamiseen. Kenties sosiaalityön pitäisi toimia oman alansa arvojen sanansaattajana muille aloille.