13.8.2015

Koulut alkoivat

Aloitin eilen neljättä vuotta töissä n. 700 oppilaan koulussa koulunkäynninohjaajana. Kun valmistuin kolmisen vuotta sitten tuona keväänä lähihoitajaksi, ei mieleeni ollut juolahtanutkaan että tekisin töitä koulussa tulevana syksynä tai ylipäätänsä koskaan. En millään muista, että keneltä asiasta kuulin, mutta kuulinpa joka tapauksessa Savonlinnan kaupungin hakevan koulunkäynninohjaajia (silloisia koulunkäyntiavustajia). Olen ollut moneen otteeseen kiitollinen kahdelle sattumalle: Sille, että muutin Savonlinnaan käymään lähihoitajan opinnot ja sille, että pääsin kouluun töihin. Lähihoitajana työllistyminen on lähestulkoon varmaa, mutta oikeasti mieluisan työpaikan saamisesta en menisi takuuseen. Työympäristö paremmaksi työntekijäksi kehittymiselle on ollut itsellä suotuisa. Ammattikoulun muodollinen koulutus ei vedä vertoja sille, että pääsi seuraamaan, miten roppakaupalla kokemusta omaavat työkaverit ratkaisevat erinäisiä tilanteita. Jokaisesta väärin hoidetusta tilanteesta ja pieleen menneestä ketjusilmukkaankkasukeltaalampeenjatuleeylöspistosta olen yrittänyt ottaa opikseni.

Joskus mietin, teenkö pakkomielteisestä omien toimien analysoinnista huolimatta huomaamattani jotain virhettä säännöllisesti. Uskon, että kasvatusalalle (ja monille julkisen sektorin työpaikoille ylipäätänsä) on tyypillistä se, ettei toisten työotteista anneta rakentavaa palautetta pyytämättä. Toisen ammatillisen itsetunnon satuttamisen mahdollisuus on suuri, vaikka tarkoitusperät olisivat hyvät. Joskus ego nojaa ylimielisyyden olkapäähän ja olen sen itsestänikin tunnistanut, vaikka pidän uudelle tiedolle avaramielisenä pysymistä jokaiselle itsekunnioitusta omaavalle ihmiselle tärkeänä asiana. Keijo Tahkokallio (jos on lukenut aiemmat kirjoitukseni, alkaa varmaan käymään jo selväksi, keneltä olen omat kasvatusoppini ammentanut) totesi asian tiimoilta näin: "Jos uskoo tekevänsä oikein, ei huomaa tekevänsä väärin." Jos faktat ovat sinua vastaan, puhdas usko pelastaa ja egosi säilyy ehjänä. "Näin se on aina ennenki tehty", oli lähihoitajakoulumme opettajan antama (yleispätevä) esimerkki huonosta argumentaatiosta hoito-, huolenpito -ja kasvatustyössä.

Kaverini, joka on opintojensa sivussa jossain määrin työskennellyt lasten ja nuorten parissa, ja jonka kanssa juttelin kerran tästä asiasta, tuumasi että jotkut ihmiset varmaankin uskovat pärjäävänsä ns. "elämänkoulun" taidoilla. Se kuulostaa edelleen järkevältä kannanotolta asiaan. Jotkut toki pärjäävätkin näillä taidoilla. Se edellyttää sitä, että on oikeasti tullut hyvästä kodista ja itse vielä sisäistänyt oikeanlaiset ratkaisumallit ajatteluunsa. Omiin ajattelutapoihin ei tosin aina hyvä kotikaan vaikuta. Veikkaan, että aika moni tuntee hyvistä oloista tulleen ihmisen, joka ei kuitenkaan ole elämässään pärjännyt kovinkaan kehuttavasti.

Kasvatustyö on siinä mielessä kuin sosiaalityö, ettei yhteistä seurattavaa tieteellistä suuntaviivaa ole. Ihmisen reaktioita kuvaavaa toimintakaaviota on vaikeaa kirjoittaa paperille. Jokaisella voi siis olla oma eettinen koodistonsa, eikä debatin iskiessä olisi mitään yhteistä riittävän vankkaa kivijalkaa, mihin vedota tarvittaessa. Toisten ammattikuntien sisäisissä väittelyissä esim. lakimiehet voisivat tarvittaessa tukeutua lakikirjaan ja insinöörit fysiikan ja luonnon säännönmukaisuuksiin. Kasvatusalan työntekijöillä lähimmäksi tämmöistä kai tulee pedagogiikan ja psykologian tutkimukset ja näkemykset, lukuisia eri suuntauksia niissäkin. Psykologia on nuori tieteenala, mutta sillä on nykyään riittävästi uskottavuutta esim. juurikin kasvatuskysymyksien parissa. Joka tapauksessa yritän sanoa sitä, että kasvatusalalla tuntuu olevan melko vapaat kädet sen suhteen, miten hommasi hoidat. Kysyttäessä kaikki antavat kyllä kauniin puheen lasten pelastamisesta, joten ei kukaan pahaa tahdo.

Miten tämä kaikki sitten liittyy koulujen alkamiseen, joka oli alunperin jo suunnitteluotsikko tässä kirjoituksessa? Tänään oli ensimmäinen varsinainen koulupäivä. Kopina ja puheensorina alkoi jälleen kantautua koulun käytävien lattioista ja seinistä. Kävin kesällä useaan otteeseen koulumme salilla, joskus iltamyöhäänkin, ja natisevia rakenteita sekä toisinaan humissutta ilmastointilaitteistoa lukuunottamatta joka paikassa oli hiljaista. Nyt kun kirjoitin yhden kappaleen aiheesta, mennään eteenpäin aiheen vierestä.

Luin joskus tarinan miehestä, joka työskenteli itsetuhoisten ihmisten auttamiseen tarkoitetussa puhelinpalvelussa. Hän sai kuulla kovasti kehuja työssänsä mm. sen suhteen, kuinka antaumuksellisesti ja empaattisesti hän suhtautui jokaiseen soittajaan. Mies ei voinut kertoa kellekään, että oli itse tuohon aikaan uinut syvissä vesissä ja pohtinut elämänsä lopettamista. Samanhenkisten auttaminen näiden kuilujen yli toi hänelle itselleen voimia jatkaa elämäänsä. En ole psykologi, mutta ehkä hän pääsi yli masennuksestaan kiinnittämällä huomionsa toisaalle, tekemällä miltei päinvastaista toimintaa kuin oikeasti mielessään pyöritteli, samanaikaisesti käyttäen ensikäden kokemustaan hyödyksi.

Näen tämän miehen tarinassa jonkinlaista rinnakkaisuutta itseeni sen suhteen, että pitää toimia toisin kuin ajattelee. Tai niin hullulta kuin se kuulostaakin, ajatella toisin kuin ajattelee.

Kun on tietynlainen inhorealistinen maailmankatsomus, johon sisältyy epäilyksiä lähes kaikkea kohtaan, ei aidoille ilon tunteille tunnu jäävän kovin paljoa tilaa. Joudun työssäni toimimaan joitakin huonoja ajattelu- ja käyttäytymismalleja vastaan, joita olen nuorempana jostain saanut. En suurimman osan kohdalla usko ihmisen aitoon yrittämiseen, epäitsekkäisiin tekoihin ja rehellisyyteen. Työssäni olen kuitenkin joko pakotettu tai sitten spontaanisti irrottaudun itävästä kyynisyydestä ja huonoista ennakko-odotuksista. Joudun ajattelemaan eri tavalla. Olkoon se sitten auttaminen erinäisten tehtävien parissa, mielipiteen antaminen kun sitä tullaan pyytämään, uskon valaminen tai ylipäätänsä sen tajuaminen, että tosi moni lapsi luottaa sinuun ja uskoo sinulla olevan ratkaisu siihen, mikä milloinkin mieltä askarruttaa. Välissä saa olla luvan kanssa lapsellinen. Lapsien kanssa voi heitellä puolin ja toisin todella spontaaneja ja pöljiä heittoja. Tällä kaikella on eheyttävä vaikutus.

Minulta on kysytty monesti, että miten kestät niitä "ärsyttäviä lapsia"? Jokaisen ihmisen tunne-elämä tekee jatkuvasti omia havaintojaan, ja joskus se viestittääkin jonkun lapsen käyttäytymisen olevan pinnaa kiristävä. Heidän käytöstään on sitä helpompi ymmärtää, mitä paremmin tiedät heidän taustansa. Lapsen oireilu kumpuaa hänen kasvuympäristöstään. Lapsi ei ole vielä täysvaltuutettu aikuinen, joten hänen vaikutusmahdollisuuteensa ympäristöönsä ovat olemattomat, eikä hän siis mahda asialle mitään. Jos lapsen oireilu kumpuaa jonkin kehityshäiriön kautta, ei hän mahda sillekään mitään. Lähestulkoon kaikki empatiani meneekin heille, joilla ei oikeasti ole vaikutusvaltaa tilanteeseensa. Oma lukunsa on korkeatemperamenttiset lapset. Minut nykyään tuntevat ihmiset eivät ehkä tätä uskoisi, mutta minulla oli korkea ja pidättelemätön temperamentti koko ala-asteen ajan. Olin luokan äänekäs hauskuuttaja, joka myös urputti opettajalle aivan liikaa ja se päättyi monesti osaltani itkuun. Viidennellä luokalla olin joutua toimenpiteiden kohteeksi. Toimenpiteillä tarkoitan sitä, että erityisopettaja alkoi miettimään tarkkailuluokkaa kohdallani. Uskon edelleen, että kuudennen luokan opettajani sysäsi minut oikeille raiteille, sillä näen sen vuoden eräänlaisena käännekohtana. (Koulu voi sittenkin vaikuttaa!) Temperamentti on synnynnäinen ominaisuus ja oman kokemuksen kautta minun siis pitäisi ymmärtää sitä hyvin. Näissä kaikissa tapauksissa ammattitaito laitetaan koetukselle, eikä normaalien ja loistavien oppilaiden kanssa, jotka eivät välttämättä esim. koulunkäynninohjaajaa tarvitse lainkaan. Työn parhaita puolia on silti keskustella lapsen kanssa, josta oikeasti näkee kaikin puolin, että kodissa on annettu rakkautta ja rajoja oikeassa suhteessa.

Hyväksyn täysin sen, että lapset ovat joidenkin mielestä ärsyttäviä, joskus jopa perusolemukseltaan. Minuakin ärsyttää viikottain jonkun käytös. Sitä en vain ole vielä tajunnut, että miten aivojen kehitykseltä keskeneräisen ihmisen toimia ei voi ymmärtää, mutta esim. täysikasvuisen aikuisen kaksinaamaisuus, itsekeskeisyys ja muista piittaamaton asenne saatetaan hyväksyä mukisematta ja vielä monesti omassa lähipiirissä. Ehkäpä vanha sanonta pitää paikkansa ja seura todellakin tekee kaltaisekseen. Samassa seurassa kaikki ruokkivat toistensa paskoja persoonallisuuksia, eikä omat ajattelumallit tunnu enää vääriltä. Oman piirin ulkopuoliset ihmiset ovat omasta mielestä idiootteja, eivätkä näiden eri piirien ajatusmaailmat kohtaa koskaan.

Miten tämä ajatusvirtatulva sitten liittyy koulujen alkamiseen, joka oli alunperin jo suunnitteluotsikko tässä kirjoituksessa? Ei kai mitenkään muuten kuin että oli mukavaa nähdä taas tuttuja lapsia.