26.8.2015

Kivoista kasvattajista

[Public Service Announcement] Puhun tässä kirjoituksessa "kivasta opettajasta". Opettaja-sanan tilalle voisi laittaa minkä tahansa muunkin kasvattajan, vaikkapa koulunkäynninohjaajan tai vanhemman, ja kirjoittaa pääpiirteiltään täysin samanlaisen mietelmän. Omien kokemusteni kautta sijaisopettajat ovat kuitenkin tämän kirjoituksen keskipiste.

Viime vuonna meidän koulunkäynninohjaajien palaverissa tuli kerran ohikiitäväksi hetkeksi puheenaiheeksi opettajilta vaadittavat ryhmänhallintataidot sekä ns. "kivat opettajat". Läsnäollut esimiehemme, joka asian otti puheeksi, totesi, että kivan tie on nopeasti kuljettu loppuun luokkahuoneessa ja kivana näyttäytymistä esiintyy varsinkin sijaisopettajien kohdalla.

Itse määrittelen kivan opettajan, tai kivan kasvattajan, sellaiseksi ihmiseksi, josta kaikki lapset pitävät kaikissa tilanteissa. "Kiva" ei aiheuta lapsille vastoinkäymisiä eikä negatiivisten tunteiden syntyä.

Olen työskennellyt paljon vähäisellä työkokemuksella varustettujen tai opintojensa loppusuoralla olevien sijaisopettajien kanssa. Kokemusteni perusteella olen huomannut saman ilmiön kuin mistä esimieheni kertoi. Sijaisuutta tekevillä, suhtkoht. uusilla opettajilla tuntuu olevan agenda "kivan" vaikutelman antamiselle. Olen löytänyt tälle kolme syytä.

1. Kiva opettaja ei halua aiheuttaa negatiivisia tunnetiloja oppilaissaan, jotka sitten saattavat kohdistaa ne takaisin häneen, vaikkakin vain äänettömästi tai kulmien alta katsoen. Lasten reaktioiden pelkääminen saattaa olla myös pelkkää varautuneisuutta aikuisen omassa mielessä, eikä hän siksi esim. vaadi luokkaa olemaan hiljaa. Tämä on vaatimus, josta kukaan ei olisi moksiskaan. Luokassa voi myös olla ongelmatekijä, jota ei tilanteen vaatiessakaan viitsitä laittaa ohjaksiin, koska luvassa saattaisi olla turhautumista, huutamista ja tavaroiden paiskomista, eli ikävän asian kanssa menettelyä. Oman ammattitaidon riittävyys asian kohtaamisessa voi myös epäilyttää. Varttuneempien oppilaiden kohdalla heikkoitsetuntoiset aikuiset voivat olla koko ajan hieman varpaillaan, sillä nuoret saattavat vastata rakentavaankin palautteeseen sivaltamalla takaisin, joskus ilkeästi. Vaikka heikkoitsetuntoinen aikuinen ei kuulisi mitään päin naamaa, niin hänellä on mahdollisuus ikuiseen arvuutteluleikkiin siitä, mitä selän takana puhutaan. Yleisesti vielä loppuun: olen kerran tavannut hyvän opettajan, joka vaihtoi alaa, koska ei pitänyt yhtään siitä negatiivisuudesta, mikä väistämättä tulee pintaan aina joskus lasten kanssa toimiessa.

2. Jos kyseessä on nimenomaan sijaisopettaja, niin hän ei halua tiedostaa näkemiään ikäviä asioita luokassa ja vetää niistä johtopäätöksiä, koska niistä eteenpäin kertominen varsinaiselle luokanvalvojalle olisi ikävien uutisten kertomista ja sijaisopettaja voi pelätä, että hänen luullaan olleen näiden uutisten aiheuttaja. Joltainhan osin hän kuitenkin on. Vaikka lapsien käytökseen vaikuttaminen on rajallista ja kuin lehtien haravoimista tuulisena päivänä, niin jossain määrin aikuinen on silti aina vastuussa ja ryhmän pitäisi pysyä hallinnassa. Toisin sanottuna: Ikäviä juttuja ei haluta tiedostaa, koska ikäviä uutisia ei haluta kertoa, koska ikävien uutisten syntymisen voidaan ajatella johtuvan puutteellisesta ammattitaidosta (vaikkei näin olisi), jonka puiminen julkisen sektorin kutsumusammateissa on lähestulkoon kaikille arka asia. Voin hyvin nähdä tämän skenaarion tapahtuvan sijaiselle uppo-oudon luokan kohdalla, jossa on villejä persoonallisuuksia, jotka syövät liian hyväuskoisia opettajia aamupalaksi. Sijainen on ollut varomaton, eikä tajunnut, kuinka helposti homma karkaa käsistä ja hän miettii, johtuiko se enemmän hänestä vai luokan koostumuksesta.

3. Kivalla opettajalla voi myös olla ideologia. Opettajaopiskelijoille muodostuu opintojensa aikana romanttinen ja idealistinen kuva siitä, minkälaisia opettajahahmoja heistä tulee. Ison osan mielestä ideaalisinta olisi varmasti olla rento ja trendikkäällä tavalla hieman epämuodollinen ope, joka kuitenkin pitää ryhmän kasassa jo pelkällä olemuksestaan huokuvalla auktoriteettisäteilyllä. Ryhmä toimii yhteisymmärryksessä kevääseen asti, opetustilanteet eivät häiriinny, kenenkään toimintaan ei pidä puuttua eikä konflikteja synny. Sitten onkin jo aika herätä unesta. Kiva opettaja on itsekäs, kun hän herkempien oppilaiden työrauhan ja opinsaamisen kustannuksella roolipelaa luokassa omaa ideaalikuvaansa hyvästä opettajasta, joka ei istu reaalimaailman tilanteeseen yhtään. Mieleeni tulee tämä jo edesmenneen taiteilija Kari Suomalaisen pilapiirros: https://i.imgur.com/2CiU6Yk.jpg

Edelliseen syyhyn lisäyksenä: Esimieheni totesi joskus, että jokaisen opettajaopiskelijan pitäisi opintojensa alkuvaiheessa tehdä harjoittelujakso kouluavustajana. Tämä toteamus tukee mielipidettäni hattaramaisen kuvan opettajan ammatista omaavista opettajaopiskelijoista, joilla on edessä viiden vuoden opinnot alalle, josta on vankka näkemys - mutta vain oppilaan asemassa. Oman lapsuus- ja nuoruusajan rajallisen ymmärrystaidon kautta tarkasteltuna muistiin ovat jääneet vain ne kaikkein "parhaimmat" ja kaikkein "kamalimmat" opettajat, joka edelleen ruokkii ajatusta ideaaliopettajasta - se on ensimmäisen kaltainen, eikä mistään välimaastosta näiden kahden väliltä.

Välimaastoon ovat jääneet esimerkiksi "harmaat jäyhikset", joiden tunnit olivat monotonisia ja tylsiä, koska siellä oli rauhallista ja hyvät puitteet oppimiselle, eikä siis "mitään hauskaa" koskaan tapahtunut. Muistan heidän kasvonsa ja heidän maneerinsa, mutta heidän nimensä ovat jääneet unholaan. Se on heidän palkkansa siitä, että he keskittyivät tekemään työnsä hyvin ilman ylimääräisiä ohjelmanumeroita. Kaikki ovat käyneet jonkinlaisen koulun, joten kaikilla on mielikuva koulusta työpaikkana. Koulumaailma vain on täysin erilainen aikuisin silmin koettuna. Kannattaa pyrkiä olemaan ensimmäiseksi harmaa jäyhis ja vasta sitten persoonallinen Hollywood-elokuvien super-mentor, jolla on kaikkien oppilaiden jakamaton suosio.

Oman peruskoulutaipaleen aikana kohtasin kolme edellä mainittua persoonallista "ideaaliopettajaa". Heidän kanssaan oli miellyttävä rupatella, heitä kuunteli herkeämättä opetuksen aikana ja heitä pystyi lähestymään, mutta heidän tunneillaan kukaan oppilas ei kokeillut rajojen ylitystä kuin kerran, jos sitäkään. Kaikilla oli siis hyvä olla. Aikaisemmassa kirjoituksessani totesin, että kaikenlaiset persoonallisuudet soveltuvat kasvatustyöhön. Kyllä, mutta jokaisen pitäisi tiedostaa oman persoonallisuutensa vahvuudet ja heikkoudet ja muovata opetus- ja kasvatusmenetelmiään sen mukaan. Nämä kolme opettajaa olivat sellaisia kuin olivat juuri persoonallisuuksiensa takia. Oman työpaikkani opettajia seuratessa olen huomannut, kuinka hyvin erilaisin työottein he voivat oppituntia hallita - ja kaikilla tavoilla tulee tuloksia. Ja he kaikki ovat minusta ideaalisia opettajia.

Vaikka Korrekti Totuus(tm) kuuluukin, ettei luokan aikuisilla ole nokkimajärjestystä, niin kyllähän näin silti on. Minulla on vähemmän vastuuta ja valtaa kuin opettajalla, joten roolini on tietenkin pienempi. Saakeli, palkkanikin on pienempi. Kivat sijaisopettajat ovat saaneet kuitenkin minutkin poikkeamaan Korrektin Totuuden(tm) tiellä, joskus rajusti toisen puolen laitapenkkaa pöllyyttäen. Esimerkkinä: Sijaisopettajalle on tullut yllätyksenä luokan koostumus, ja hänestä alkaa näkymään päivän mittaan hermostuminen, koska tilanne ei ole hallinnassa. Hän opettaa, mutta muutamaa kuuliaista tyttöä lukuunottamatta kukaan ei kuuntele, ja heillekin se tuottaa vaikeuksia muiden mölinästä johtuen. Näissä tilanteissa kaninkoloon pudonnut Liisa olisi voinut Ihmemaan sijasta tupsahtaa tuohon luokkaan ja olla silti yhtä hämmentynyt. Olen toisinaan "astunut sijaisen varpaille" ja vienyt häirinnän syntypesäkkeet pois luokasta sen kummempia kyselemättä. Joskus opettaja on luokan edessä puhunut nollalle ihmiselle, koska kaikki ovat lukeneet mieluummin oppikirjan tulevia aukeamia, ja olen keskeyttänyt opetuksen ja käskenyt heitä sulkemaan kirjat. Olen nähnyt absurdeja tilanteita ja olen kuullut työkavereilta tarinoita absurdeista tilanteista.

Henkilökohtaisesti minua pännii, kun kiva opettaja alkaa toteuttamaan kiva-attribuuttia haavemaailmansa opettajaidentiteetistä juuri silloin, kun luokka on vihdoinkin asettunut aloilleen ja saanut pulpetille eteensä tunnin tehtävän. Kynän suhinaa on saattanut kestää minuutin tai kaksi, ja sitten alkaakin kivan opettajan rento rupattelu, johon oppilaat tietenkin lähtevät innolla mukaan. Miksi eivät lähtisi, opettajahan näytti juuri vihreää valoa pulisemiselle. Lumipalloefekti tekee tehtävänsä ja melutaso alkaa taas nousemaan. Minulla nousee harvoin negatiivisia tunteita ihmisten toiminnoista, varsinkin kun ne tehdään paremman tiedon puutteessa, mutta näissä tapauksissa pyörittelen silmiäni. Toinen on positiivisen palautteen antaminen aiheesta, josta ei kertakaikkiaan ole mitään positiivista sanottavaa. "Kyllähän tämä teidän käytös on jo parempaa kuin eilen." No eikä ole. Jos se tuntuu hullujenhuoneelta, näyttää hullujenhuoneelta ja kuulostaa hullujenhuoneelta, se mitä luultavimmin on hullujenhuone. Luokan oma opettaja tosin saa positiivisemman viestin ja ehkä hänelle halutaankin näyttää, että homma saatiin toimimaan.

Kokemusteni perusteella kiva opettaja jää oppilaiden mieleen kivana, eli hän onnistuu tavoitteessaan ja oppilaatkin ovat tyytyväisiä. Kerran oppilaiden mielestä olisi ollut hyvä idea, jos Aki vaihdettaisiin tuohon sijaiseen, niin sitten se sama sijainen olisi luokassa joka päivä. Minun mielessäni pyöri kuva sen päiväisestä luokkahuoneesta savuavina raunioina ja mietinnät siitä, että Akin voisi tosiaan vaihtaa.

En usko, että kukaan ammatissaan pidempään viihtyvä jää kiinni kiva-kierteeseen, vaan lopulta Siperia opettaa jokaista. Tämä tosin koskee vain ammattikseen lasten kanssa toimivia, koska jotkut ihmiset ovat kaverivanhempia ja lastensa ylikäveltävissä olevia tomuhiukkasia koko elämänsä ajan.

Voin jossain määrin ymmärtää kiva-kasvattajia. Olen luonnollisesti kiltti ja ystävällinen lapsia kohtaan ja pyrin jopa näyttämään sen ulospäin, eli minussa on jonkinlainen kivan pohjavire. Lapset ovat yrittäneet myös käyttää tätä monesti hyödyksi. Erityisesti poikien käytökseen puuttuessa olen joskus miettinyt, olenko kuitenkin liian mulkvisti. Olen huomannut omalla kohdallani, että kun jonkun oppilaan kanssa toimii paljon, syntyy tunnelinäkö ja jonkinlainen erityisherkkyys kaikkeen, mitä hän tekee. Kivan ja mulkvistin kasvattajan väliltä uskoakseni on mahdollista löytää reilu kasvattaja. Kaikkihan me haluamme hyvää lapsille, keinoja pitää vain joskus pysähtyä tarkastelemaan.