9.2.2017

Kiinni välineissä

Olen käsitellyt lasten vapaata digitaalisten viestintävälineiden käyttöä blogissani melko usein. Kyseiset kirjoitukset ovat olleet siinä mielessä huonoja, että ne ovat tuoneet vain toisen puolen ilmiöstä esille. Toinen puoli ilmiössä on sen mahdollistavat aikuiset ihmiset. Tämän ulkopuolelle jäävät siis lapset, mediakasvatus ja sen sellainen.

Digitaalisilla välineillä vaikuttaminen ja osallistuminen

Eräs digitaalisten välineiden julkilausuttu arvo on niiden kyvyssä olla toiseen yhteydessä ja saada äänensä kuuluviin. Olkoon kyseessä sitten älypuhelin, tabletti, tietokone tai vaikka pelikonsoli, on niillä kaikilla kyky täyttää ihmisen tajunta valheellisella vaikuttavalla tekemisellä. Kun ihminen joskus syttyy jollekin vaikuttavalle toiminnalle, hän voi purkaa tämän energian esimerkiksi blogiin, foorumiin, kuluttajatietoisiin valintoihin, sosiaalisen median alustalle tai sähköpostiviestiin. Kävijämäärät, lukuisat kommentit, peukuttamiset johonkin raflaavaan juttuun yms. tuovat tunteen siitä, että itsetietoisen kansalaisen velvollisuus on suoritettu ja vieläpä osana suurempaa samanhenkistä joukkoa. Kun kohtaa asian rehellisesti, voi kysyä ensiksi itseltään, että vaikuttiko oma toiminta todellisuudessa mihinkään välittömästi tai onko näin käymässä edes välillisesti. Mitä tulee välillisesti vaikuttamiseen ja yhteydenpitoonkin, voi itse kukin lukea omaa mieltään ja katsoa, mitä muistoja tälläisestä itsensä tai toisten digitaalisen viestimisen vaikuttamisesta ja viestimisestä on jäänyt. Jääkö digitaalisesta ärsykevirrasta mitään säilömuistiin rakentumaan?

Poikkeuksia toki on, mutta digitaalisilla välineillä ja alustoilla vaikuttamisesta mieleeni tulee laitumelle ohjattu karjalauma, joka saa tyytyväisyyden jäystäessään nurmikkoa. Digitaalisen vaikuttamisen alustat ovat nekin laitumia, joilla aktiiviset mutta muuten kykenemättömät ihmiset ohjataan lauhkeutumaan. Digitaaliset välineet ja niiden synnyttämät virtuaalialustat vaikuttavat olevan aikakautemme pahin ihmisluonnon kesyttäjä. Kun ihminen suuntaa katseensa digitaaliseen välineeseen, kuten älypuhelimeen, hänellä usein on jo valmiiksi kätevästi leuka rinnassa.

Aristoteles mitä todennäköisimmin osui oikeaan sanoessaan, että ihminen on zoon politikon - sosiaalinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen eläin. Meillä on kaipuu kokea osallisuutta yhteisössä. Tänä aikana kaipuu osallisuuteen täyttyy monen yksilön kohdalla siten, kun yksilö löytää tämän osan sielustaan internetin näennäisyhteisöistä ja niissä tapahtuvassa näennäisvaikuttamisesta. Omien näkemystensä perusteella voi löytää sopivan kanavan esimerkiksi foorumista tai jonkun "vaikuttajan" someprofiilista. Sieltä löytää turvaa ja merkityksellisyyttä tuovan "me-hengen", jota kaikki enemmän tai vähemmän kipeästi kaipaavat. Enemmän tai vähemmän osallisuuteen kuuluva aito kommunikaatio jää useimmin toteutumatta. Hyvin vaikeaa se on, jos ei näe vuorovaikutuskumppania veressä ja lihassa.

Kun tämä prosessi toistetaan tarpeeksi monta kertaa, voi nähdä, kuinka digitaalisen vaikuttamisen alustat saavat suuren alajoukon suuntautumaan entistä enemmän toisiaan vastaan, päästäen todelliset ahdistuksen aiheuttajat pälkähästä. Jokainen löytää itselleen sopivan ryhmän, joka tarjoaa validaation ja pönkityksen omille näkemyksille. Turvaannuttavasta "me-hengen" säilyttämisestä voi tulla vähitellen tärkeämpää kuin totuudesta, varsinkin jos "ne muut" sattuisivat saamaan totuuden myöntämisellä ylilyöntiaseman suhteessa "meidän ryhmään" ja sen antaman turvan määrään. (Ja joku saattaa vieläpä luulla, että tällä tavalla tapahtuva poliittinen aktiivisuus on itsetietoisuuden ja ihmisyyden toteuttamisen muoto.)

Palatakseni ihan hetkeksi erään edeltävän kirjoitukseni teemaan - olemiseen, tekemiseen ja omistamiseen - digitaalisten välineiden parissa voi toteuttaa tätä kaikkea. Parhaiten tämän voi nähdä nuorissa, joille internet-identiteetti voi olla ainoa pakokeino murrosiän olemisen samanaikaisesta mielenliikutuksesta ja tyhjyydestä.

Kiinni digitaalisissa viestintävälineissä

Meistä jokainen pystyy näkemään jokapäiväisessä elämässämme, minkälaisten addiktioepidemian digitaaliset välineet ja alustat ovat laukaisseet järjelliseen ajatteluun kykenevissä aikuisissa ihmisissä. Tämän voi nähdä aina kun digitaalisen välineen aiheuttama toiminta-addiktio jonkun ihmisen kohdalla ilmaisee tarpeensa. Tällä hetkellä tämä yleisimmin toteutuu siten, että puhelin otetaan esille ja tarkastetaan, onko viimeisen 15 minuutin aikana tullut mielenkiintoisia uutisia, kaveripyyntöjä, peukutuksia omiin juttuihin, viestejä ryhmäkeskusteluun, kommentteja kuviin ja niin edelleen. Ruutua pitää tuijottaa tai toisinaan puhelimesta pitää kiinni ihan muuten vain. Mieleen tulee Tenavien Eppu ja hänen riepunsa. Epun ajattelu ja katse eivät kuitenkaan koskaan taantuneet flegmaattisuuteen ja apatiaan.

Lapset ovat kiinni digivälineissä ja kasvavat siten, että tästä välineissä kiinni olemisesta tulee uusi uljas normi, koska aikuiset mahdollistavat sen omalla esimerkillään ja sallimisellaan. Näin kun asian ilmaitsen, niin tämä normi on siis tainnut jo tapahtua. Puhelinta täytyy katsoa syödessä, luennolla, kahvilassa keskustellessa tai salilla kyykkyräkin ja käsipainotelineen edessä. Yliopistossakin joutuu nähtävästi vähemmistöön, jos asettuu kieltämään koululaisten puhelimien käyttöä kouluaikana. On kehkeytymässä tapa, jolle kukaan ei pysty järkeään käyttämällä antamaan mitään arvokasta päämäärää. Kyseessä on joutilas ajanviete, johon ollaan sidoksissa kellon ympäri. Joutilaisuutta tarvitsee jokainen, mutta digitaaliset välineet ja niiden käyttötarkoitukset ymmärretään nähtävästi jonain muuna, joka on oikeuttanut jatkuvan niissä kiinni olemisen.

Lapsien ruutuaikaa on problematisoitu mm. sen takia, että sen on todettu lisäävän hermostuneisuutta ja keskittymiskyvyttömyyttä. Tärkeää on mainita myös se haitta, että heidän ajatuksensa ovat jatkuvasti kiinni jossakin ärsykelähteessä, estäen oman ajattelun virtaamista ja kehittymistä. Tämä sama koskee aikuisiakin, tosin lapsista poiketen meiltä odotetaan itsesäätelyä ja mielenmalttia. Jos näin ei käy, annamme tunne-elämämme lauhkeutua ja järkemme välineellistyä lukemattomien teennäisten miniärsykkeiden kautta. Hassua ja traagista on, että pyrimme kasvattamaan tietoisuutta ja toteuttamaan osallisuutta elämään digitaalisten välineiden kautta, jotka eivät kuitenkaan muodosta tajuntaamme syvempää kokemusta ja ymmärrystä mistään asiasta.


Lisäys 21.2.2017:

Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen käsittelee kolumnissaan nykyistä oppimistrendiä, jonka mukaan asioita ei tarvitse ulkolukea (halventava nimitys asioiden ymmärtämiselle). Riittää, että tiedon kykenee etsimään internetistä, joka melkeinpä aina tarkoittaa mutkat suoriksi vetäviä, tiiviitä ja sirpaleisia tietopaketteja. Ajattelemisen kykyyn sen luulisi vaikuttavan. Tälläisen opiskelumetodiin taipuvan ihmisen järki ja ymmärrys on suppea ja kaiken lisäksi vieläpä välineellistynyt.