1.4.2016

Kasvukivuttomampi lapsuus

Suomalaisessa yhteiskunnassa on jo pidempään jatkuneen mediarummutuksen perusteella kaksi kuumaa opetustrendiä, jotka kietoutuvat toisiensa ympärille: Oppilaan omatoiminen ohjautuminen häntä itseään kiinnostavien asioiden pariin sekä opetuksen digitalisoiminen. Molemmat trendit kuulostavat ensijärkeilyn perusteella hyviltä edistysaskeleilta koulutuksen kehityksen virrassa.

Media osaa kertoa myös totuudenmukaisesti, että peruskouluopetuksella ei ole kosketuspintaa nykyaikaisen lapsen maailmaan. Nämä samat oppilaat, jotka eivät koe koulua mielekkäänä, ovat kuitenkin HS:n uutisen psykologin mukaan taitavia digilaitteiden käyttäjiä:

Katariina Salmela-Aron mukaan tässä ryhmässä on paljon aktiivisia diginatiiveja, jotka kokevat, että koulu on vanhanaikainen eikä anna heille sitä, mitä he tarvitsisivat. ”Heidät saataisiin ehkä innostumaan uudelleen, jos koulu käyttäisi monipuolisemmin digitaalista opetusta.”

On selvää, että koululaisten toiveissa olisi käyttää enemmän digilaitteita. He varmasti myös olisivat, psykologin sanoja lainatakseni, "innoissaan", kun puhelimesta ja tabletista ei tarvitsisi olla erossa oppitunnin aikana. Eri asia on, onko se kaikkien oppilaiden etu. Todennäköisesti näiden "innostusta" opiskeluun kaipaavien oppilaiden pitäisi kokonaisuudessaan käyttää vähemmän digilaitteita, eikä suinkaan enemmän. Heidän visuaalinen havainnointikykynsä digilaitteiden parissa (monia samanaikaisia nopeasti vaihtuvia ärsykkeitä, joita ei pysähdytä ajattelemaan) on jo huippuluokkaa, mutta luetunymmärtämisen ja kirjoitustaidon (pysähdytään analysoimaan kirjamuodossa olevaa tietoa ja tuottamaan omaa tekstiä sen pohjalta) laita on toinen.

Toisin kuin Suomessa, "digitalisaation on oltava hyvä juttu" ei ole yleinen doktriini Yhdysvalloissa, vaan siellä aiheesta käydään keskustelua ja sen vaikutuksia on myöskin tutkittu (seuraava lainaus on tämän kirjoituksen tärkein kohta):

"Kolmas legenda on opiskelijoiden näkeminen itseohjautuvina oppijoina, joille tulee antaa sekä maksimaalinen kontrolli omasta opiskelustaan että oppimansa arvioinnista. Diginatiivit lapset tietävät itse parhaiten, miten käyttää teknologiaa oppimiseen, ja kehittävät itseohjautuvasti tarvittavat metakognitiiviset taidot. Opettajan tehtävä on kevyellä kädellä ohjata oppilaat käyttämään informaatiolähteitä, koska kaikki, mitä tulee tietää, löytyy Webistä.

Tutkimussarjat tällaisista oppijoista ovat kuitenkin alakuloista luettavaa. He eivät ole kriittisiä ongelmanratkaisijoita, vaan luottavat ensimmäiseen löytyvään tietoon. He ovat passiivisia informaation kuluttajia, eivät uuden tuottajia. He eivät osaa valikoida, arvioida ja prosessoida tietoa. Kyseiset valmiudet vaativat vahvan perusosaamisen, ja sen saavuttaminen vankan ohjauksen. Liian vähillä pohjatiedoilla tapahtuva minimaalisesti ohjattu oppiminen jää kuormittamaan työmuistia johtamatta muutoksiin pitkäkestoisessa muistissa, mitä oppiminen puolestaan edellyttää."

Suomalaisessa mediassa ei ole esiintynyt tai ei ole ainakaan näytetty soraääniä kumpaakaan trendiä vastaan. Tiedettä ja tutkimusta ei ole käytetty hyväksi, vaan pelkkä mutujärkeily on riittänyt asennoitumaan hyväksyvälle kannalle: Oppilaan yksilöllisen ohjautuvuuden ja koulun digitalisaation on oltava hyvä juttu. Sama mutujärkeilyilmiö on toistunut kaikenlaisen päivähoitokeskustelun kohdalla: Se, että lapset ovat päiväkodissa, on oltava hyvä juttu. Tiede ja tutkimus ovat sanoneet toisin, mutta sen ei ole annettu pilata hyvää mieltä.

En näe osallistamisen tarjoavan mitään uutta niille oppilaille, joiden kohdalla nykyinen käytäntökään ei toimi. He ovat oppilaita, jotka eivät osaa vaatia itseltään mitään. Se, että tämmöisen oppilaan on tähän mennessä pitänyt tehdä opettajan vaatimuksesta tismalleen samat asiat kuin hänen vertaisensa, voi olla viimeinen asia, joka on pitänyt hänet oppineisuudessa mukana.

(Bonusihmettelynä myös semmoinen, että miten yksilöllistäminen ja itseohjautuvuus, eritoten opettajan ja oppilaan välinen tasavertaisempi vuorovaikutussuhde, tulee onnistumaan niiden lasten osalta, joilta tärkeät sosiaaliset taidot, kuten myötätunto, toisen huomioon ottaminen, kärsivällisyys ja kritiikin vastaanottaminen ovat olemattomat tai jopa uupuvat kokonaan?)

Itseohjautuvuudella ja digitalisaatiolla ajatellaan lasten etua, mutta toisin kuin ehkä haluttaisiin. Näillä trendeillä lasketaan sitä henkisen kapasiteetin määrää, minkä suomalainen lapsi tarvitsee pärjätäkseen suomalaisessa peruskoulussa. Oppilaiden ei enää tarvitse samoissa määrin opetella itsehillintää, epämukavuuden sietokykyä, pitkäjänteisyyttä ja paikoillaan olemisen taitoa kuin ennen. Tuloksena voi olla aikuinen, joka suoriutuu keskivertoa heikommin pääsykokeissa, työhaastattelussa, koulussa, työpaikalla ja niin edelleen.

Se, että Hesarin uutisen psykologi, poliittiset päättäjät ja monet muut haluavat innostaa oppilaita takaisin oppimisen pariin niiden laitteiden avulla, joita he käyttävät kotona kaikenlaisen viihdekulttuurin kuluttamiseen, tarkoittaa sitä että oppiminen halutaan viihteellistää. Kun on tottunut pienestä pitäen digilaitteiden ärsyketulvaan, on kirjan tekstikappaleen ääreen pysähtyminen ja sen läpikäyminen niin, että ymmärtää lukemansa, hyvin vaativa tehtävä. Minulle välittyy kuva siitä, että joko tahallisesti tai tahattomasti oppilaille halutaan antaa käyttöön enemmän tabletteja ja älypuhelimia, koska he assosioivat ne mukavan leisure timen kanssa, kun taas kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen yhdistetään epämukavaan ponnisteluun.

Päätöksenteko ja järkeily ovat ilmeisesti oikeastikin juuri tätä luokkaa. Ratkaisuksi opetuksen kiinnostavuuteen esitetään lisää liikkuvaa kuvaa ja ääniä, että diginatiivin keskittymiskyvyttömät aivot saavat riittävästi ärsykkeitä eli tässä tapauksessa tietoa, jota prosessoida. Kuten ylempänä linkatussa artikkelissa jo mainittiin, se, että liikkuuko mikään tieto työmuistista kestomuistiin ja muodostuuko siitä isompia kokonaisuuksia pienen triviaalisen nippelitietouden sijaan, onkin sitten eri asia.

Amerikkalaisen mediaekologi-kirjailija-yhteiskuntatieteilijä Neil Postmanin kirjan Huvitamme itsemme hengiltä mukaan ajastamme on tullut kiihtyneiden, muistinsa menettäneiden ihmisten aikakausi. Ihmisille on tyypillistä tietää kaikki viimeisestä 24 tunnista, mutta hyvin vähän viimeisestä 60 vuodesta. Osasyyksi tälle Postman asettaa visuaaliset viestimet, joiden rakenne suosii kuvia ja "now... this" -tyylisesti, pirstaleisesti vaihtuvaa informaatiotulvan virtaa. Jatkuvuuden ja kontekstin puuttuessa tietoa ei voi eheyttää mielekkääksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Se, mitä Postman ennusti 31 vuotta sitten, toteutuu tämän päivän tutkimuksissa.