2.10.2016

Kasvatustyön inhimillinen ja sivistyksellinen puoli

Otin kirjoituksessa numero 93 esille arkisen huolenpidon käsitteen ja sen, kuinka sen pitäisi olla sisäänrakennettu mekanismi kaikessa ihmisläheisessä työssä. Arkinen huolenpito on kasvatus- ja sosiaalityön osa-alue, joka vaatii inhimillistä otetta tekijältään. Akateemisessa maailmassa, tarkemmin sanoen niin kasvatustieteissä kuin yhteiskuntatieteiden sosiaalityönkin saralla, arkista huolenpitoa vähätellään monessa paikassa. Sitä ei pidetä ammatillisesta vaativana työnä, joka on ihan ymmärrettävää - ainoa vaatimus on toteuttaa ihmisläheisen työn inhimillistä puolta. (Sarkasmivastuuvapautuslauseke: Inhimillisen ulottuvuuden hahmottaminen ihmisläheisessä työssä erottaa muodollisesti pätevät työntekijät soveliaista työntekijöistä.)


Filosofian emeritusprofessori Toivo Salonen toteaa kirjassaan Ihmisen idea kasvatuksesta ja kasvatustieteistä seuraavasti:

"Luontevasti sellaiset opinahjot ja laitokset, joissa eniten on puutetta sivistyksestä, keskittyvät entistä tiiviimmin erityisjuttuihinsa ikään kuin koko kysymys ei niitä lainkaan koskettaisi. Monille opiskelijoille ja opettajille sivistys tai humanismi näyttäytyy turhanpäiväisenä sanapyörittelynä."


Salonen puhuu kasvatuksen yhteydessä sivistyksestä ja humanismista, joihin myös inhimillisyys sisältyy. Mitä tulee lainauksen muuhun osaan, nuoren polven kasvatustieteiden opiskelijat kertovat samaa tarinaa. Kasvatustyön eettisten tavoitteiden, inhimillisyyden ja sivistyksen tarkastelu on sivuutettu suurelta osin itsestäänselvyyksinä. Vanhoja teorioita ei tutkita eikä jäsennellä, koska mielenkiinto on uusissa havainnoissa ja ideoissa, jotka eivät kuitenkaan tosiasiallisesti edesauta lapsien hyvinvointia millään tavalla. Näissä tapauksissa lapsien ainoa osallisuus on toimia tutkijan omien intressien edistämisen välineenä. Kasvatustieteilijä Eliisa Leskisenojan tutkimus koskien kouluhyvinvointia pitäisi aihepiirinsä osalta käsittää 95 % kaikesta kasvatustutkimuksesta. Oikea luku lienee paljon vähemmän, kerta tämä kyseinen tutkimus rikkoi valtakunnallisen uutiskynnyksen.


Inhimillisyyttä, sivistystä tai arvoja ei mikään opinahjo sinänsä opeta, ei peruskoulu lapsille (tai no, elämänkatsomustieto sekä aikuisten roolimallius, jota tämä kirjoitus käsittelee) eikä toisen ja kolmannen asteen koulut kasvatustyötä opiskeleville aikuisille. Jälkimmäinen luultavasti johtuu siitä, että jokaisen muodollisesti moitteettoman aikuisen oletetaan olevan ideaali ihminen ja roolimalli lapselle, jolle pitää koulutusvaiheessa opettaa vain oman alansa spesifi asiantuntijuus. Mistä hyvä toiminta opitaan, jos sitä ei aktiivisesti painoteta lapsuudessa eikä aikuisuudessa ammattiin opiskellessa?


(Joo, sivistys ja inhimillisyys rakennetaan ensisijaisesti kotona. Se ei kuitenkaan voi olla ainoa ympäristö, missä arvoja vaalitaan.)


Kasvatustyöhön sisältyvät arvot, inhimillisyys ja sivistys ovat todellakin valheellisesti itsestäänselvänä pidettyjä asioita. Jokainen opetus-, sosiaali- ja terveysalan työntekijä tietää jonkun omasta ammattitaidostaan varman kollegan, joka ei kuitenkaan sovellu työhönsä lainkaan. Toisen ammattitaitoa ei kuitenkaan tässä ajan hengessä saa kyseenalaistaa, liekö edes toiminnalle voi kohteliaasti kysyä perusteita. Olen kirjoittanut tästä aiheesta niin monesti, että oloni on kuin rikkinäisellä gramofonilla, joka on jäänyt toistamaan samaa kohtaa vinyylissä. Tämän kaiken voisi tavallaan kiteyttää entisen työpaikkani esimiehen kommenttiin koskien oppilaiden käytöstapoja: "Ei me voida vaatia oppilailta aikuisten tervehtimistä, kun ei sitä kaikki koulun aikuisetkaan osaa toisilleen tehdä."