1.5.2017

Kasvatuksen ja kasvatuskeskustelun pinnallisuudesta


(Taisin maaliskuussa julistaa kirjoitustauon alkaneeksi tutkimusharjoittelun takia. Jostakin syystä tunnen kuitenkin enemmän vetoa kirjoittaa nollan opintopisteen arvoisia tuotoksia blogiini - verrattuna viiden opintopisteen arvoiseen ylipaisuneeseen tuotokseen, joka menee Optimaan.)

Kasvatuksen ja siitä käytävän keskustelun voi ylimalkaisesti jakaa kahteen limittäiseen osaan: Lapseen vaikuttamiseen ja lapsen ymmärtämiseen. Kun puhutaan lapseen vaikuttamisesta, tarkoitetaan lapsen ulkopuolella olevia häneen vaikuttavia sosiaalisia rakenteita, jotka ovat aikuisten ylläpitämiä. Kun puhutaan lapsen ymmärtämisestä, pyritään selittämään lapsen toimintaa sekä hänen sisäistä kokemusmaailmaansa.

Nämä kaksi osa-aluetta tarvitsevat toisiaan, mutta lapseen vaikuttaminen on ensisijaista ja ymmärtäminen vasta toissijaista. Lapseen täytyy ensin kohdistua jokin vaikutus, joka sitten edellyttää ymmärtämistä. Ymmärtämispyrkimys tarpeeksi syvälle mennessään siis kohtaa vaikuttamisen kanssa. Ylimalkaista jakoa jatkaen voidaan sanoa, että ymmärtämispyrkimykset kelluvat puheen tasolla, kun taas vaikuttamispyrkimykset koostuvat teoista.

Seuraamani yhteiskunnallisen keskustelun, omakohtaisen tai toisten kasvatuskoulutuksen, lukemani kirjallisuuden ja kohtaamieni ammattilaisten perusteella sanon seuraavan: Lähestulkoon kaikki kasvatus ja puhe kasvatuksesta on painottunut pyrkimykseen ymmärtää lasta. Tarkoitan yleistä keskustelemisen tapaa kasvatuksesta, joka vaikuttaisi läpäisevän kaikkia aloja ja kerroksia. Pyrkimykset ymmärtää lasta ovat ottaneet vallan ja kysymykset aikuisten toiminnasta eli vaikuttamisesta ovat jääneet taka-alalle. Ensisijaisesta on tullut toissijaista ja päinvastoin.

Ymmärtämispyrkimykset ovat määrällisesti suuria mutta laadullisesti pinnallisia: Usein oletetaan, että lapsi on tyhjiössä oleva esine vailla aikuisia ja sosiaalisia rakenteita. Edellä mainittu lapsen yksilöllinen, sisäinen kokemusmaailma vaikuttaa unohtuvan. Sitä tutkimalla mentäisiin samalla myös kasvatuksen ensisijaiseen asiaan eli vaikuttamiseen asti. Niin ei jostakin syystä haluta tehdä.

Inhimilliset heikkoutemme huomioon ottaen on helppoa ymmärtää, miksi mieluummin keskustellaan pinnallisesti lapsen ymmärtämisestä kuin lapseen vaikuttamisesta. Ensimmäinen kohdistaa huomion lapseen, jälkimmäinen lasta ympäröiviin sosiaalisiin rakenteisiin, eritoten siis lapseen vaikuttaviin aikuisiin. Vaikuttamisesta keskusteleminen voi asettaa aikuisen itsensä sellaisten kysymyksien äärelle, jotka varsinkin ongelmatilanteiden syntyessä kylmäävät ketä tahansa. On helpompaa puhua muista kuin käydä keskustelua itsensä kanssa.

Houkuttelevammaksi käy esimerkiksi lapsen oirehtimisen psykiatrisointi kuin sen tunnustaminen, että oirehdinta johtuu lapsen sosiaalisesta ympäristöstä. Samoin on helpompaa hyväksynnän tai järkeistämisen hakeminen omille valinnoilleen kuin niiden kyseenalaistaminen. On helpompaa sanoa lapsen tai lapsiryhmän olevan paska kuin kohdata oman luonteensa ja toimintansa heikkoudet.

(Vahvaluonteisen ihmisen paradoksi on muuten käsittääkseni tämä: Vahvan luonteen täytyy aktivoitua äärimmäistilanteissa, joissa sitä tarvitaan itsestä paljastuneen luonteen heikkouden kohtaamiseen. Vahvaluonteinen kykenee kohtamaan heikkoluonteisuutensa ja ponnistamaan siltä pohjalta järkensä avulla. Vertailun vuoksi: Vahvaluonteista esittävälle ihmiselle vahvaluonteisuus on voimafantasia, jota hän tuo naurettavilla tavoilla esille toissijaisissa ja mitättömissä tilanteissa. Näin hän tekee kompensoidakseen sitä jollain tasolla tiedostamaansa asiaa, että merkityksellisissä ja periaatteita punnitsevissa äärimmäistilanteissa pelko vie hänestä voiton.)

Ajassamme on mielisairautta se, että ihmiset haluavat asiantuntijoiden "selityksiä" lapsien käyttäytymiselle sekä "vinkkejä" ja "menetelmiä" heidän kasvattamiseensa. Asiantuntijoiden huonoillekin kommenteille nyökkäillään - joko perehtymättömyydestä tai halusta näyttää muiden silmissä asiasta kiinnostuneelta. Luontevaksi on käynyt etsiä ulkopuolelta selityksiä ja pikakeinoja korvaamaan läsnäoloa sekä poistamaan sellaisia kohtaamisia lasten kanssa, jotka tuovat omia luonteen heikkouksia esille. Ihmiset alistavat itsensä henkiselle holhoukselle, joka sitten järkeillään oikeaksi ja itseriittoiseksi ratkaisuksi. Tämä on näennäistä kiinnostusta lasta kohtaan ja teennäistä kasvatusta. Julkilausuttu perustelu toiminnalle on eri kuin julkilausumaton. Sisimmässämme tiedämme parempiakin vaihtoehtoja olevan, joihin emme syystä tai toisesta kykene. Olemme kaikki itsepetoksen mestareita.

Äsken pyöritelty ymmärrys-vaikutus-kieroutuma toisin selitettynä: Tarjolla on hirveästi tietoa lapsesta, mutta ei juurikaan tietoa lapsen kasvattamisesta ihmiseksi. Tämä näkyy esimerkiksi kasvatusasiantuntijoiden kirjallisuudessa: Vain yksittäiset kappaleet tai luvut siellä täällä ottavat esille vaikkapa oman esimerkin voiman tai yhteiskunnan muutospaineet.

Käsitykseni mukaan kasvatusasiantuntijan aseman saa usein psykiatrin tai psykologin pätevyydellä. Esimerkiksi tutkijanura ja laaja käytännön kokemus lastenpsykiatriassa voi tehdä auktoriteetin lapsen selittämisessä, mutta ei välttämättä kasvattamisessa. Lapsen selittäminen tehdään numeraalisiin ja fysikaalisiin tosiasioihin pyrkivän tutkimustiedon tai kliinisen toimistoympäristön tuoman käytännön kokemuksen turvin. Sisäiset yhteydet ihmisen ja hänen elinympäristönsä välillä jäävät kuvaamatta. Ihmistieteetkin ovat omaksuneet luonnontieteellisen selitystapakäytännön, jota pidetään kyseenalaistamattomana. Tieto ilmaistaan vailla itsetietoisuutta ihmistä ympäröivistä sosiaalisista rakenteista. Kapealla tutkimusmetodilla saatuja yksityiskohtaisia asioita ei soviteta suureen kokonaiskuvaan yhteiskunnasta - siellä missä ihmistyminen tapahtuu. Miten tämä tieto voidaan sijoittaa kotona, koulussa ja epävarmassa yhteiskunnassa kasvavaan lapseen?

Jälleen teroitan että tätäkin tietoa kyllä tarvitaan, mutta siihen ei saa nojautua että pelkkä lasta selittävä tieto riittäisi hyvään kasvatustyöhön. Sitä ei saa käyttää näennäisenä korviketoimintana, johon paetaan sellaisia ongelmia, jotka voivat itsellekin olla vaikeita.

(Puuttuuko meiltä muuten luokkien ja lapsiryhmien ohjausta koskeva kasvatuskirjallisuus kokonaan vai olenko sen täysin missannut? Kuten sanottua, lapsesta puhumisen tapa kasvatuskirjallisuudessa on yleensä se, että lapsi ja aikuinen kohtaavat toisensa tyhjiössä vailla mitään muita tekijöitä. Luokanopettajakoulutus antaa opetuksessaan samoin ymmärtää, että oppilas istuu yksin luokassa, jossa opettaja häntä sitten kahdenkeskisesti opettaa. [Ja mitä tulee kasvatuksen käsitteeseen koulumaailmassa, on sekin muuttamassa merkitystään: Se vähä aika, mikä kasvatukseen eli lapseen vaikuttamiseen käytetään, on yhä enemmän hänen sosiaalistamistaan hyväksi työntekijäksi tai hyväksi työreservin jäseneksi. Toisin sanoen lapseen vaikuttaminen koulussa on implisiittisesti yhä työelämälähtöisempää. Koulu pyrkii näin ainakin poliittisella tasolla kasvattamaan hyviä kansalaisia, joka on eri asia kuin sivistynyt ja hyvinvoiva ihminen. Mikä tosiasiallisesti on koulun rooli kasvatuksessa tai kasvatuskeskustelussa?])

Mitä tulee kasvatusasiantuntijoiden tiedon tuottamiseen, he eivät useinkaan tee arvovalintaa. He eivät kerro, miten heidän tuottamallaan tiedollaan pitäisi vaikuttaa lapseen. Jos auktoriteetti ei uskalla ottaa arvokannanottoa tuottamansa tiedon suhteen, tekee sen takuulla joku muu taho. Tästä seuraa että älykkään ja erinomaisen lapsitutkijan tietoa voidaan käyttää moraalisesti arveluttaviin päämääriin. Esimerkkinä lapsitutkimukset, jossa on intressinä selvittää minkälainen kasvatuspolku tuottaa menestyneen markkinakansalaisen. Näitä tutkimustuloksia johtoasemien hyödylliset idiootit ujuttavat käytäntöön päiväkotien ja koulujen arkeen. Keisarilla ei ole vaatteita eikä "ammattikasvatuksella" tukevaa pohjaa niin kauan kun ei käydä keskustelua siitä, että mikä on arvopohja ja ohjaava periaate kasvatustiedon käyttämiseen. Se vaatii juuriin menevää keskustelua, johon ainakin Kari Uusikylä blogissaan pyrkii.

Kun tarjolla on tulviva määrä kasvatuskirjallisuutta lapsen ymmärtämisestä ja lapseen kohdistuvista kasvatusperiaatteista, on poikkeuksena mieleeni jäänyt Keijo Tahkokallion kirja Mitä tehdä levottomille lapsille. Tahkokallion ajatukset ponnistavat hyve-etiikan pohjalta, joka osaltaan menee antiikin hellenistisen kulttuuriperinnön ja silloisen humanismin alle. Oli hämmentävää lukea kasvatuskirjaa, jossa pintatasolla liikkuvan lapsen selittämisen ja lapseen kohdistuvien jippojen sijaan käsiteltiinkin syvyyksiä myöten aikuisen arvomaailman, luonteen ja toiminnan merkitystä.

Mikään määrä tietoa hyvästä kasvatuksesta ei hyödytä, jos ihminen ei omaa luonteenpiirteitä jotka mahdollistavat tämän tiedon ihanteellisen käyttämisen itse toiminnassa. Jos itsensä kasvattaminen ei onnistu, mutta silti näkee oikeudekseen olla osana keskenkasvuisten ihmisten elämänkokemusta, jää vaihtoehtoja nähdäkseni kaksi: Olla ajattelematon tai moraalisesti arveluttava ihminen. Isommassa kuvassa voidaan kysyä, että ovatko yhteiskunnan rakenteet sellaiset, että niiden puitteissa voidaan kasvattaa ja mahdollistaa eettiseen toimintaan kykeneviä aikuisia.

Kyseisen Tahkokallion kirjan ensimmäisestä lukukerrasta on vuosia aikaa ja sittemmin hämmennys on vaihtunut kirkkauteen: Minkälainen minun tulisi olla, että minusta kannattaisi ottaa vaikutusta. Nähdäkseni tämä on kaiken käsittävä "kasvatusvinkki". Tämä kasvatusvinkki ei johda erilliseen päämäärään, vaan se on epävarmuudessa piehtarointia ja alati itsetutkiskelua vaativa toiminta, jossa on päämäärä sisäänrakennettuna.


JK: Vielä ymmärtämisestä

Voimme toisinaan ymmärtää toistemme tunnetiloja ja sielunmaisemaa. Tämä tapahtuu intuitiivisesti eli ilman sanallista/käsitteellistä ajattelua. Toisen sielunmaiseman ymmärtämistä saatika selittämistä ei siis voi käsitteellistää ja paketoida yhdenmukaistavaksi teoriaksi, joka sitten vaikkapa isketään iltapulun artikkeliin tai oppikirjaan. Tämän valossa tuntuu takaperoiselta ajatella, että oppisi ymmärtämään jotain ihmistä lukemalla ja keskustelemalla hänestä ulkopuolisten kanssa, eikä tätä kyseistä ihmistä kohtaamalla.

Tieto antaa kyllä käsitteitä ihmisen ymmärtämiseen ja kuvaamiseen. On pidettävä mielessä ainakin kaksi asiaa: Kun tulkitsee ihmistä käsitteillä, tapahtuu se oman subjektiivisen arvostelun kautta - käsitteet saavat arvostelijan omassa pääkopassa tietynlaisen arvolatauksen, joka ei välity enää ääneen kerrottaessa. Lisäksi ihmisiä erilaisine tahtotiloineen ja kokemusmaailmoineen on luultavasti niin paljon eri yhdistelminä, ettei saatavilla oleva käsitteistö riitä heitä alkuunsakaan kuvaamaan tavalla jolla se olisi yksilölle reilua.

Jos nämä kaksi äsken lausuttua lausetta ymmärtää kuten minä, valkenee kuinka näennäistä ja hyödytöntä on sellainen tässä kirjoituksessa käsitelty kasvatustoiminta, jossa pääpainoisesti pyritään ymmärtämään ja selittämään lasta alati kasvavan tietomäärän perusteella. Emme luultavasti koskaan voi luoda sellaista yhdenmukaistavaa tietoa ja käsitteistöä, joka palautuu juuri yhden ihmisen kokemusmaailmaan. Siinä vaiheessa kun ihmisistä aletaan laukomaan tosiasioita vailla epäilyksen häivää, on peli menetetty. Ja juuri tätä pinnallinen lapsien ymmärtämiseen pyrkivä kasvatuskeskustelu tavoittelee.*

Kun tunnemme jonkun ihmisen syvältä sielua myöten, tunnemme hänet intuitiivisesti tavalla jolle rajallinen sanavarasto ei tee oikeutta. Ulkopuolisille sanallisesti selitettynä kokemus tämän ihmisen persoonasta, toiminnasta ja kokemusmaailmasta kadottaa suurimman osan sen merkityksestä. Tämä on joskus katkeransuloista: On yhteys ja kokemus ihmisestä, jonka kanssa yksittäinen sana tai teko on ladattu merkityksellä, jonka vain nämä kaksi ymmärtävät. Kun tätä yhteyttä ja kokemusta syystä tai toisesta haluaisi selittää jollekulle ulkopuoliselle, huomaa ettei se onnistukaan. Pääsääntöisesti olemme todella huonoja ymmärtämään toisiamme silkan puheen tasolla.

* Tämä tuo mieleeni lastensuojelutyön, jonka yhtenä tehtävänä on kuvata huoli ihmisestä paperille. Sisäisen ja moninaisen todellisuuden kuvaaminen ulkonaisesti vaikuttaa kaikessa vaikeudessaan hyvin lohduttomalta tehtävältä.