16.1.2017

Filosofian merkitys ihmisläheisessä työssä


Viitaten edelliseen kirjoitukseeni; teorioiden hyödyllisyydestä, lukeneisuudesta ja kaikkinaisen tiedon määrästä huolimatta ei siltikään päästä siitä mihinkään, että tiedon rajat ilmestyvät ihmisläheisen työn käytännössä heti vastaan. Ihmisten tilanteisiin harvemmin on tarjolla yleispäteviä ratkaisuja tai edes selityksiä. Tilanteet, ihmiset ja ihmisten suhde elinympäristöönsä ovat ainutlaatuisia. Työ siis rakentuu epävarmuuden sietämisen pohjalle. Sanoisin, että jokainen työntekijä rakentaa omanlaisensa teoriansa erikseen jokaisen kohdattavan ihmisen kanssa. Edellisestä kirjoituksesta voi vielä ottaa myös ehkä sen kaikkein tärkeimmän jutun: oman itsenäisen ajattelun kehittämisen. Ja juuri tätä koko tämä loppukirjoitus käsittelee.

Kaikissa sosiaalityön oppikirjoissa ja artikkelikokoelmissa, mitä vastaani on tullut, on tekstien pihvi ja asettelu ollut lähtöisin filosofiasta. Ihmisläheisessä työssä ei voi esittää tosiasioita, joten jäljelle jää vain perusteellinen pohdinta - filosofinen asennoituminen. Filosofinen asennoituminen tarkoittaa mielestäni ihmisläheisen työn yhteydessä ensisijaisesti moraalista ja järkiperustaista ajattelua sekä yksilön itsetietoisuutta suhteessa omaan ympäristöönsä. Itsetietoisella yksilöllä tarkoitan sellaista ihmistä, joka ei ole alistunut silkan välineen asemaan, vaan hän pyrkii ajattelemaan läpi ja asettamaan tavoitteensa ja päämääränsä itse. Tälläinen ihminen ei auttamistyössä ole silkka kumileimasin tai ammattinsa takana piileskelijä. Filosofinen asennoituminen tarkoittaa myös tiedon ammentamista ja soveltamista, kysymysten esittämistä, kokonaiskuvan hahmottamista, asioiden tarkastelemista sellaisenaan ja oman toimintansa tarkkailemista.

Pelkästään juuri nyt käymässäni Sosiaalityö ja teoria -teoksessa esiintyvissä artikkeleissa (Mäntysaari ym., 2009) on otettu ja sovellettu ajatuksia Aristoteleelta, Karl Marxilta, Paulo Freirelta, Ludwig Wittgensteinilta, Georg Henrik von Wrightilta, Erich Frommilta, Herbert Marcuselta ja Michel Foucaultilta. Filosofian eksistentialistinen suuntaus on osassa artikkeleita ja teorioita läsnä. Eksistentialismin uranuurtajiksi voinee nimetä ainakin Søren Kierkegaardin, Friedrich Nietzschen ja Karl Jaspersin. Sosiaalityö ja muukin korkeakouluissa opetettu kasvatus- ja hoivatyö on jonkinlaista erityistieteellistä filosofiaa.

On harmi, että esimerkiksi meidän opiskelijaryhmämme sai filosofiasta pahan maun (osittain aiheellisesti) suuhun, kun ainoa pakollinen filosofian kurssi on tieteenfilosofia. Kyseinen kurssi vieläpä sattui ensimmäisen vuoden syksylle, vaikka se ilmeisesti kuuluisi vasta kolmannelle opiskeluvuodelle. Filosofia on niin paljon muutakin kuin metafysiikan järjestelmiä. Etiikkaan ja yhteiskuntafilosofiaan perehtyminen täytyisi olla osana varsinkin sosiaalityöntekijöiden tutkintoa.

Toistan itseäni: Moraalisen ja järkiperustaisen ajattelun pitäisi olla vahvasti läsnä kaikkeen ihmisläheiseen työhön perehdyttäessä. Joissakin ihmisissä tämä ja kaikkinen filosofinen asennoituminen on sisäsyntyisenä luonteenpiirteenä. Toisaalta vastaavasti jotkut filosofiaa harrastaneet ihmiset laittavat minut miettimään, että onko itsetietoisuuden saavuttaminen taikka moraalinen ja järkiperustainen ajattelu kaikille edes mahdollista, koska filosofia ei näissä ihmisissä ole näyttänyt ainakaan tällä tavoin vaikuttavan. Kykeneekö tälläistä ajattelua mikään opinahjo edes systemaattisesti opettamaan? Jos ei, niin luultavasti se koituu ihmisläheisen työn ammattikuntien kehittymisen melkeinpä pysyväksi esteeksi.

Ulkoa opittujen fraasien lausujia ja aateintoilijoita koneisto tuottaa senkin edestä. Toisen ääripään ihmisten ratkaisu ei vaikuta paljoa paremmalta. He torppaavat opinahjonsa tarjoamien teorioiden ja kirjojen merkityksen ja luulevat, että heidän ei tarvitse oppia mistään mitään, mikä on hirveä väärinkäsitys. Molempia näitä ryhmiä yhdistää se, että heistä todennäköisesti tulee hyväntahtoisia hölmöjä. He ilmaisevat puheissaan halunsa parantaa maailmaa, mutta päätyvätkin jonkun ylemmän tahon käsikassaraksi levittämään pahaa oloa ympärilleen.

Ihminen, joka työkseen haluaa auttaa muita ihmisiä, ei ole työssään paljonkaan arvoinen, jos hän ei omaa itsetietoisuutta ja moraalista vahvuutta. Mikä on parempi tuki ja turva kuin itsetietoinen ja moraalisesti vahva ihminen? Miten muunlainen ihminen voi kokea oikeudekseen kasvattaa taikka ohjata muita ihmisiä? Minkälainen kokemus lapselle tai aikuiselle apua tarvitsevalle on se, että ainoa taho, keneltä hänen suodaan hakea tukea, ei ole tehtäviensä tasalla suhteessa ympäristönsä tapahtumiin tai edes suhteessa itseensä?