22.12.2016

Erityispedagogiikan ylistys

Edelliseen kirjoitukseen vielä hetkeksi palatakseni: OAJ:n nykyinen puheenjohtaja Olli Luukkainen on julkaissut vuonna 2000 selvityksen nimeltään Opettaja 2010. Kyseisessä selvityksessä pohdittiin opettajan opetustehtävän muuttumista laaja-alaisemmaksi, yhteiskunnallisempaan suuntaan. Kuusitoista vuotta vanha selvitys ei tainnut herätellä tarpeeksi laajasti kaikkia asianosaisia.

Erityispedagogiikan opiskelemisen lomassa olen saanut käsityksen siitä, kuinka erityisopettajien toimenkuva tuntuisi vastaavan tätä laaja-alaisen/sosiaalityömäisen/miksisitäsittenhaluaakaankutsua opetustehtävän ideaalia. Erityisopettaja opettaa joko yksilöllisesti, pienessä ryhmässä tai sitten koko luokkaa, konsultoi työkavereita ja on saatavilla päivittäin. Tärkeimpänä seikkana erityispedagogiikan kautta on kuitenkin käynyt ilmi se, että kyseisessä opissa eritoten painotetaan lapsien näkemistä ihmisinä, ei vain oppilaina.

Lapsesta saatava vaikutelma ja tiedot vaihtuvat sen mukaan, minkälaisessa ympäristössä hänet kohtaa. Se on mielestäni kaikkein suurin haaste ns. "toimistoasiantuntijoiden" tehtävissä, jotka kohtaavat lapsen harvoin ja kliinisessä ympäristössä. Heillä on suuri riski saada lapsesta virheellinen vaikutelma. Vaikka ympäristö olisi lapselle sama, eli esimerkiksi aikuinen tulisi luokkaan paikan päälle katsomaan lasta, olisi tämän aikuisen poikkeava läsnäolo jo yksi luokan "normaalitilaa" ja lapsesta saatavaa tietoa muokkaava tekijä. Erityisopettaja poikkeaa tästä niin, että hän näkee samoja lapsia useammin ja hän voi itse säädellä, missä lapsen kohtaa.

Äskeistä vielä jatkaakseni, lapselle erityisopettaja voi yksinkertaisesti olla turvallisempi ja tutumpi osa koulusysteemiä kuin jokin oudommalla tittelillä varustettu aikuinen, kuten psykologi, palveluohjaaja tai kuraattori. Verrattuna näihin muihin erityisasiantuntijoihin, erityisopettajan vahvempi läsnäolo koulusysteemin sisällä tuonee keskimäärin inhimillisemmän ja aidomman kommunikaation lapsen kanssa. Ja ei ole väliä, onko päämääränä saada lapsesta tietoa irti vai tukea häntä - hyvällä kommunikaatiolla saavutetaan molemmat.

Jos yrittäisin näin aikaisessa vaiheessa kiteyttää erityispedagogiikan perimmäisen ajatuksen, se voisi kuulua seuraavasti: "Lapsen hyvinvointia edistävä paras mahdollinen tuki määräytyy aina yksilöllisesti lapsesta käsin, eikä sellaista tiedettä, teoriaa tai oppikirjaa ole, joka ottaisi jokaisen yksilöllisyyden huomioon."

Erityispedagogiikkaa on niin miellyttävää opiskella tämän takia. Se ymmärtää, että lapsen parasta hyvinvointia ei saavuteta yhden tieteen sisällä erilaisia menetelmiä näpräämällä ja pelkästään akateemikoita kuunnellen, vaan kaikenlaista tietoa ammentamalla ja soveltamalla sekä käsittämällä, että asioiden toteuttamisen mielekkyyttä täytyy miettiä lapsen kannalta. Tuntuu mukavalta opiskella oppiainetta, jossa ei ole tultu sokeaksi sen alkuperäiselle päämäärälle. Kyseessä on ihmisen hyvinvoinnin parantamiseen suuntautunut soveltava tiede, jolla on oikea tieto tämän hyvinvoinnin saavuttamiseen. Ihmistieteiden pulmana vaikuttaa usein olevan, ettei niiden oppisisältöjä voi liittää toimintaan siinä todellisuudessa, josta tiede alunperin on alkunsa saanut. Oppisisällöt eivät jää päähän, vaan ne saattavat jopa vieraannuttaa todellisuudesta.

Olen oppinut sosiaalityöstä tänä syksynä eniten juuri erityispedagogiikan kautta, koska lastensuojelu ja ennaltaehkäisevä lastensuojelu ovat siinä niin isossa osassa. Erityispedagogiikka onkin mielestäni välttämätön lastensuojelun sosiaalityöntekijälle. Oikeastaan se on välttämätön kaikille lasten kanssa työskenteleville. Erityispedagogiikan perusteet -kirjassa todetaan nöyrästi, että erityispedagogiikassa on kyse vain erityisen hyvästä kasvatuksesta. Kirja jatkaa kysyen, että eikö tähän pitäisi kaikkien pyrkiä?