2.9.2016

Epäolennaiset asiat kasvatustyössä

Kasvatustyöhön on saatu paljon epäolennaista melua mukaan. Vanhempien ja kasvatusammattilaisten on helppo hukkua erilaisten kasvatusmetodien- ja näkemysten suohon. Koulutuspäivät, taukohuoneen kahvipöydän läpyskät, iltapäivälehtien "10 kasvatusvinkkiä" -artikkelit ja ammattiliiton FB-päivitykset tarjoavat jatkuvasti uusia makuja ja trendejä, joiden perässä kasvatuksesta kiinnostuneet aikuiset voivat loikkia kuin sähköjänikset.

Käytännön kasvatustyöhön vaadittavan kasvatusfilosofian hyveet ovat yksinkertaiset ja jokainen on ne jossain muodossa kuullut - rajat ja rakkaus. Kasvattaja, joka aktiivisesti harjoittaa näitä kahta hyvettä työssään, tulee pärjäämään loistavasti lapsien kanssa. Lisäsin sanan aktiivisesti, koska jokaisen lapsen kanssa raja ja rakkaus määrittyvät eri tavalla, ja koska passiivinen rakkaus ja rajanveto kuulostavat mahdottomalta ajatukselta. Kyseessä on monille aikuisille vaativa harjoitus, joka jatkuu niin kauan kuin kasvatustyötä suorittaa.

Tätä yksinkertaista kauneutta on vaikea harjoittaa käytännön kasvatustyössä, koska epäolennaisia tehtäviä, ohjesääntöjä, kiirettä ja vaihtuvuutta on tullut mukaan niin paljon. Kasvatustyötä lähestytään väärästä tulokulmasta. Olen pohtinut tälle muutaman syyn:

1. Vanhassa pysyminen ei tuo leipää pöydälle. Tutkijoiden, työryhmien ja virkamiehien elanto riippuu siitä, että näpertelyn ja uudistamisen tarve jatkuu. Itseohjautuvuudesta, peleistä ja sovelluksista puhuminen saa todennäköisesti työryhmässä enemmän kannatusta kuin esimerkiksi rauhallisen ja pelkistetyn työympäristön ajaminen.

2. Edelliseen liittyen; vanhan kehittäminen ja vahvistaminen ei ole trendikästä. Osa akateemisesta väestä uskoo, että kasvatustyössä pitäisi luoda jotain uutta ja radikaalia globaalistuvan ja digitalisoituvan maailman melskeissä. Näin on helpompi saada näkyvyyttä omalle asiantuntijapersoonalle. Samalla mahtuu myös kulkemaan paremmin yleisessä mielipidekäytävässä.

3. Saattaa tuntua nololta kehittää tuhansia vuosia vanhoja taitoja ja hyveitä, joiden jokaisen otaksutaan oppineen opinahjossa tai lapsuudessa. Kasvattaja välttyy itsetarkastelulta, kun aika menee uusien projektien toteuttamisen parissa. Ei myöskään ole poliittisesti korrektia kyseenalaistaa toisen ihmisen persoonallisuuden myrkyllisyyttä, vaikka kyseinen henkilö tekisi työtä persoonallaan, toisten ihmisten lasten parissa.

4. Ne ihmiset, joilla on eniten aikaa puuhata lainsäädännön ja tutkimuksien parissa, eivät ole tekemisissä käytännön kasvatustyön kanssa. Kaikessa ihmisläheisessä työssä pitäisi olla mukana enemmän käytännön harjoittelua. Muuten omasta työaineksesta saattaa saada liian romantisoidun kuvan.

En tiedä kasvatustieteistä juuri mitään, mutta minulla on näkemys siitä, minkälaista koulussa (ja päiväkodeissa) työskentelevien kasvatustieteilijöiden ja muiden ammattikasvattajien koulutuksen pitäisi olla: Suuripiirteisempää ja yksinkertaisempaa. Hyvä uranmittainen tavoite voisi olla vaikka se, että opettelee hallitsemaan ryhmää ja pyrkii olemaan sillä tavalla käyttäytyvä olento, että voi rehellisesti sanoa olevansa lapsille hyvä roolimalli, jos joku sitä tulee kysymään.

Silloin tällöin kuulee asiantuntijoiden (ja tiettyjen työkavereiden) sanovan, että lasten sijaan aikuiset kaipaisivat kasvatusta. Mielestäni kyseessä ei ole loukkaus, vaan vihjaus siitä, että tie hyväksi kasvattajaksi on yksinkertaisempi kuin voisi luulla. Tässä yksinkertaisuudessa piilee kuitenkin kova savotta, sillä kun aikuinen kasvattaa itseään, hän joutuu tekemään jotain todella epämiellyttävää: Harrastamaan itsetutkiskelua ja vaivalloisesti muuttamaan vinoutuneita toimintamallejaan. Tämä todellisuus voi olla liian kova pala nieltäväksi - sen tiedostaminen, kuinka hankalaa ja ponnisteluja vaativaa on olla hyvä kasvattaja ja roolimalli. Kovaa savottaa voi paeta kasvatusvinkkien, pikaruokateorioiden ja muiden epäolennaisten asioiden pariin, joissa toimenpiteet kohdistuvat lapseen, eivät aikuiseen.