7.7.2016

Anteeksipyytelijöiden kerho

Lapsien räiskyvät tunnereaktiot johtavat toisinaan riitoihin ja erimielisyyksiin toisten lasten ja välissä aikuistenkin kanssa. Lapset eivät saa aina omia keskinäisiä erimielisyyksiään selvitettyä, vaan toisinaan aikuisen pitää mennä mukaan setvimään tilannetta. Ihanteellisessa tilanteessa aikuinen antaa näkemyksensä toimimalla peilinä lasten toimille, jonka kautta lapset ymmärtävät itse, millä tavalla he ovat olleet väärässä.

Puhtaasti vain omien kokemuksieni perusteella sanon, jos aikaa on ollut riittävästi ja on saanut osapuolet ymmärtämään oman osuutensa ristiriitatilanteen syntyyn, on heitä korkeintaan pitänyt muistuttaa miettimään anteeksipyynnön tarpeellisuutta. Aito pahoillaan oleminen ja omien toimiensa seurauksien näkeminen eri valossa näyttää vaikuttavan niin, että lapset haluavat päästä häpeän painolastista nopeasti eroon.

Jotkut lapset ovat tunnekylmiä, eivätkä he tunne häpeää kolttosistaan. Jotkut lapset ovat ristiriitatilanteissa jatkuvasti ja syy siihen on aina muissa, koska omaa vastuuta hyvän vuorovaikutuksen ylläpitoon ei tiedosteta. Toisessa ääripäässä syy on ainakin pintapuolisesti itsessä, kun sama lapsi saattaa pyytää anteeksi joka viikko jotain. Joskus anteeksipyyntö tulee yhden sekunnin päästä huomautuksesta ja toisinaan vielä ihan väärälle ihmisellekin. Tällöin on vaikea uskoa sitä että anteeksipyytäjän mieltä kalvaisi minkäänlainen syyllisyys, vaan hän on oppinut, että anteeksipyyntö on hyvä tapa päästä pois epämiellyttävästä tilanteesta. Sen sijaan, että lapsi joutuisi keskustelemaan aikuisen kanssa (iso vastuu on aikuisella sen suhteen, miten osaa keskustella) ja ryhtyisi miettimään omaa syyllisyyttään ja tekojensa seurauksia, hän selviää tilanteesta lausumalla anteeksi-sanan ilman, että ymmärtää tehneensä mitään väärin.

Jos peilaus on vaikeaa ja aika on kortilla, on aikuisen kannaltakin muodollisen anteeksipyynnön aikaansaanti helpompaa ja nopeampaa kuin että lapsen saisi olemaan aidosti pahoillaan ja ymmärtämään väärän tekonsa seuraukset. Ilman rauhallista keskustelua suoritetut muodolliset anteeksipyynnöt ovat kosmetiikkaa, jossa anteeksipyytäjä esittää olevansa pahoillaan (ja pyörittelee silmiään), pahoitettu esittää olevansa hyvitetty ja aikuinen voi esittää, että homma on tällä selvä.

Anteeksipyynnön vaatiminen 1.-2. luokan ohittaneilta lapsilta tuntuu minusta usein siltä, että asiaan ei puututa oikealla tavalla. Mutta kuten sanottua, se on paljon helpompaa kuin lapsen puutteelliseen moraalitajuun vetoaminen ja ajatuksien herättäminen. Aikuisten maailmassa on melko vaikeaa uskoa toisen anteeksipyynnön vilpittömyyteen, jos sitä pitää erikseen vaatia.

Lisäys 2.8.2016:

Kirjassa Lapsen ja nuoren viha nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala-Heino tuo esille erilaisia puolia anteeksiannon konseptista, eritoten aggressiivisten lasten kohdalla. Suora lainaus:

"Kulttuuriimme kuuluu, että lapset opetetaan osoittamaan katumusta väärin tehtyään. Olemme myös taipuvaisia antamaan anteeksi henkilölle, joka osoittaa katumusta ja vaikuttaa vilpittömästi yrittävän olla toistamatta tekoon tai jopa hyvittää sen. Koska luonteeltaan proaktiivista väkivaltaa käyttävä lapsi tai nuori on useinkin kasvanut uskomaan, että väkivalta on ainakin hänelle ja hänen viiteryhmälleen sallittu ja hyvä keino päästä päämäärään, hän ei kadu niinkään uhrille tekemäänsä vääryyttä kuin kiinni jäämistään, sitä virhettä, että joutuu nyt vastaamaan teoistaan."

"Vähäisestä tai epätyydyttävästä katumuksen ilmaisusta ei kuitenkaan pidä päätellä että lapsi tai nuori on väkivaltainen tieten tahtoen ja tahallaan ja nauttii toisten vahingoittamisesta. Sietämättömän tunnetilan takia itsehallintansa menettänyt lapsi tai nuori tarvitsee esimerkiksi ensin aikaa rauhoittua, ennen kuin hän pystyy käsittelemään tilannetta sanallisesti. Häpeä omasta käyttäytymisestä saattaa olla niin voimakasta, että se estää rakentavan keskustelun ja muita tyydyttävän katumuksen osoittamisen."